Joulun aikaan moni uppoutuu sohvan nurkkaan klassikko kädessään. Yksi ahmii jouluna Narnian tarinoita, toinen lukee Harry Potterinsa alusta loppuun – kymmenettä kertaa. Jos itse kirjailijat klassikoiden takana herättävät mielenkiintosi, kannattaa tutustua heistä kirjoitettuihin tietokirjoihin. Ainakin C.S. Lewisistä sekä J.K. Rowlingista löytyy myös tietoa kansien välistä.
Moni tyttökirjaklassikoiden ystävä viettää jouluaan Vihervaaran Annan, Uuden Kuun Emilian tai Ingalssin Lauran kanssa. Vaan ketkä löytyvätkään tyttökirjaklassikoiden tarinoiden takaa? Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu esittelee rakastetuimpien ulkomaisten tyttökirjojen kirjoittajia. Kirjalijaesittelyiden rinnalla kirjassa kuullaan myös lukjoiden ääni, tarinoita lukukokemuksista.
Halssilan kirjastonhoitaja Tanja tutustui Pieneen runotyttöön yhdessä tyttärensä kanssa. Tässä heidän mietteitään tuosta klassikosta.
Pieni Runotyttö – 100 vuotta syntymästä
Pieni Runotyttö (Emily of the New Moon) julkaistiin 13.12.1923. Se oli toinen tyttökirjasarja kanadalaiselta kirjailijalta L.M. Montgomerylta (1874–1942), jonka kirjoittama Anna-sarja, oli jälkimmäistä tunnetumpi. Suomenkieliset lukijat pääsivät suomennetun teoksen pariin vuonna 1928. Teoksen suomensi I.K. Inha. Inhan suomennos oli myös sitä seuraavissa painoksissa vuoteen 1961 saakka, jolloin kirjasarjan suomennosta muokattiin ja lyhennettiin WSOY:n vastaperustetulla lasten ja nuorten kirjallisuuden osastolla. Tuolloin Runotyttö-trilogia koottiin osaksi Kuolemattomien tyttökirjojen -sarjaa, joilla on valkoiset kannet ja punaiset raidat ulkoasussa.
Itse luin molemmat kirjasarjat juuri noina painoksina esimurrosikäisenä. Ahmin Annat ensin ja sitten Runotytöt painoksen takakannen sarjaluettelon mukaisesti järjestyksessä. Näiden jälkeen luin muut sarjaan kuuluvat teokset, mukaan lukien L.M. Alcottin Pikku naisia. Muistini on kuitenkin pyyhkinyt Annan ja varsinkin Emilian tarinat pois mielestä.
Tartuin siis Pieneen runotyttöön lukeakseni sen samalla iltasaduksi 11-vuotiaalle tyttärelleni. Halusin testata, kuinka se toimii nykyaikana, kriittisen 11-vuotiaan tytön mielessä.
Heti ensisivuilla 11-vuotias kiinnitti huomionsa kerronnan kuvaukseen. Se miten Douglas Starr, Emilian isä, kuvailee kotiapulaista Elleniä sanoen häntä lihavaksi ja laiskaksi touhottajaksi tai lihavaksi höpsöksi nostaa iltasatuseuralaisen karvat pystyyn: Miten toi noin sanoo toisen ulkonäöstä?
Kun Emilia sitten tapaa Murrayn perheen ja kuvailee Wallace-enoa mustaksi, ankaraksi ja rumaksi, tyttö vierellä toteaa: Ihan rasisti. Ei olla päästy kirjassa kovin pitkälle, kun hän sanoo haluavansa lopettaa koko kirjan kesken, kirjahan on ihan rasistinen. En ole varma onko se silti oikea syy, tyttö myös sanoo kirjan olevan tylsä. Keskustelemme hetken kerrontaan liittyvistä ratkaisusta suhteessa kirjan historialliseen aikakauteen ja jatkamme lukemista. Olen huomannut jo, että Emilian suorapuheisuuteen taipuvainen persoona kiehtoo häntä.
Mutta jos on Emilia suorapuheinen ja äkkiväärä, ovat sitä aikuisetkin, itse asiassa paljon ankarampia kuin puolustuskyvytön lapsi. Ellen pohtii Emilialle sitä, ottaako Murrayn suvusta kukaan tätä kotiinsa asumaan isän kuoltua, kun lapsi on niin kummallinen: “Sinä puhut omituisesti, käyttäydyt omituisesti ja toisinaan näytät omituiselta. Ja sinä olet pikkuvanha – vaikkei se olekaan sinun syysi.”
Mikä lohdutus!
Olen järkyttynyt, mutta vieressä makaava suhtautuu asiaan ihmeellisen tyynesti, ikään kuin tottuneena siihen, että lasta voi arvostella.
Ja minkälainen raati, kun Murrayn sukulaiset arvioivat Emilian ulkonäköä ja ominaisuuksia hänet ensi kertaa tavatessaan! Mieltä kuohuttaa ehkä eniten kuitenkin se, kuinka opettaja neiti Brownell kohtelee Emiliaa lukiessaan tämän runoja koko luokan edessä ääneen lupia kyselemättä. Opettaja tuntuu armottomalta kiusaajalta, kun hän pilkkaa Emilian runoja ja halveksii tämän runoilijan pyrkimyksiä. Tässä kohtaa myös 11-vuotias tuntuu olevan hämmentynyt.
Kommentit vähenevät. Tarina on tempaissut mukaansa. 11-vuotias kuuntelee vieressä hiljaa, erityisesti Emilian kirjeitä isälleen. Aina kun Emilia kokee vääryyttä, hän purkaa syvimmät tuntonsa edesmenneelle isälleen kirjeissä. Tulkitsen hiljaisuutta, niin että kuuntelija samastuu niihin hetkiin, kun Emilia itkee katkerasti tai tulee väärinymmärretyksi, siis kokee vääryyttä, jota ankara ja konservatiivinen Elisabeth-täti tyttöä kohtaan harjoittaa aikakaudelle ominaiseen tyyliin. Ja toisaalta olen huomaavinani, että kuuntelija samastuu myös Emilian rohkeuteen. Emiliahan ei kaikesta huolimatta arkaile sanoa aikuiselle vastaan.
Emilian uskontoon liittyvät pohdinnat nostavat mieleen kysymyksiä. Kerron, että kristilliset arvot olivat tärkeitä tuohon aikaan. En kuitenkaan ala pitämään luentoa presbyteerisestä kirkosta, kun en siitä edes mitään tiedä, eikä tyttökään jää sitä penäämään.
Myös se, miten Emilia kirjan lopussa suree sairaalloisesti Ilsen äidin kohtaloa, aiheuttaa kummastusta: Outoo. Mä en olis noin myötätuntoinen jonkun toisen äidistä, hän sanoo. Tuntuu ettei hän oikein ymmärrä, mistä Ilsen äidin tapauksessa on kysymys.
Minulle loppuratkaisu on naiskuvan takia kiinnostava, toki järkyttäväkin. Miten kirjassa sovitetaan Ilsen äidin kohtalo, on aikakauteen liittyvä kirjallinen ratkaisu, jota itse jäin selittämään tytölle: tänä päivänä ei kirjoitettaisi enää näin. Äidin oli vielä tuohon aikaan parempi kuolla kuin lähteä vieraan miehen matkaan.
Kun kertomus on luettu, kysyn tytöltä, haluaako hän jatkaa sarjaa. Alkuun hän sanoo kirjan olleen niin tylsä, ettei halua, mutta sitten tulee yllättäen myöntö: No okei voidaan me jatkaa. Mutta samaan aikaan myös eräänlainen vastalause: Mut silti mä tykkään enemmän fantasiakirjoista.
Vaikka kirjan syntymästä oli sata vuotta, Emilian hahmo koskettaa, se on selvä. Hahmo resonoi yhä minunkin sisälläni olevan tyttöön. Ja vaikka kirja on eittämättä aikansa tuote, Emilia voisi elää vahvasti dramaattisuuteen taipuvaisena persoonana tässä ajassakin. Yhteentörmäykset aikuisten kanssa eivät ole myöskään kadonneet mihinkään, vaikka tytöillä onkin aivan toisenlaiset murheet ja huolenaiheet kuin sata vuotta sitten. Ja vaikka ilmapiiri ei olekaan enää niin ankaran kasvattava.
Mietimme hetken, millainen Emilia saattaisi olla nykyaikana?
Hän ei ainakaan uhmaisi vanhempaansa lukemalla paheksuttuja romaaneja vaan olemalla ehkä liian pitkään kännykällä. Hänen ympäristötietoisuutensa olisi laajentunut, ehkäpä aktivismiksi. Nyt Korkean Johnin metsikön puolustaminen olisi kenties valtamerien suojelutyötä tai eläinten oikeuksien puolustamista. Suojelutyö ei toisaalta olisi niin helppoa kuin satavuotiaassa romaanissa, se vaati siinä vain yhden pään kääntämisen.
Teddyn sijasta nuoruudenrakkaus olisikin Ilse, jonka kanssa ei tarvitsisi edes pohtia avioliiton mahdollisuutta. Ehkä Emilia olisi polyamorinen, jolloin Teddykin voisi olla kuvioissa mukana. Teddy olisi ainakin paras kaveri. Varmaa olisi vain se, että Emilia kirjoittaisi ja/tai somettaisi, ehkäpä tiktokkaisi ja haaveilisi samaan aikaan tubettajan urasta.
Ehkä Emilia olis ihan pick me-tyyppi, sanoo 11-vuotias ja nauraa päälle. Ei kai nyt sentään, vastaan tätimäisesti, ihan siihen tyyliin kuin paikalle olisi leijunut Elisabetin henki.
Lähteet: Kannas, V. (2014): Kuka lyhensi Runotytön? -L.M. Montgomeryn Pieni Runotyttö -kirjan käännöshistoriaa. AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, (4), 48–61. https://doi.org/10.30665/av.74962
Kallellaan kertomuksiin 