Finlandia-ehdokkaat: Runoratsuna Datsun

Tällä kertaa blogissa on esittelyssä muutama Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana oleva teos. Tarkemmin tutkitaan runo-opusta Kaupunki Kukaties.

Kaupunki Kukaties (WSOY) on sanataidekasvattaja Pia Krutsin ja kuvittaja Jani Ikosen yhteistyö. Runoissa ollaan kaupunkimaisemassa, joka ei olekaan ihan tavallinen kaupunki vaan täynnä sanahassuttelua, ylös-alaisin-kääntötemppuja ja aiempien tekstien uudelleen kirjoitusta, jopa hieman nonsense-runouden hengessä.

Runoteoksessa ei olla ryppyotsaisia vaan kutsutaan lukijaksi ja runonikkariksi matalalla kynnyksellä. Jo alkuruno ”Reittiohje runojen kaupunkiin” lupaa, että runoratsuksi käy vaikka vanha datsun. Kaupunki itsessään kutsuu hyvän mielen ja ystävyyden tunnelmiin – julistetaanhan ”Kaupungin järjestyssäännöissä”:

Yleinen virastoissa ystävystyminen on sallittu.

Runot ovat täynnä hulluttelua ja rentoa luovuutta. Tuttuja leikkiloruja ja lauluja keikutellaan uusiin näkökulmiin ja aiheisiin. Mallia ja teemoja runoihin haetaan mm. urbaanista populaarikulttuurista, pelimaailmasta, kaunokirjallisuudesta ja kauhutarinoista.

Lukijaa hauskuuttavat mm. ketjuruno ”Olipa kerran taistelupeli”, Pokemon-henkinen ”Tais-te-lu-kyl-lik-kii!” ja vitsikirjoista innoitusta lienee saanut ”Mielikuvituksen maailmanennätyksiä”.

Krutsin lyriikassa on hassuttelun lisäksi syvällisiä teemoja. Esimerkiksi uudistettu ”Etana-etana”-runo päättyy ystävänkaipuuseen:

 

Etana, etana näytä arpes

ootko huomenna mun kaa?

Vaikuttava runo on Yksinäisyydenkatu 11, johon runoilija on loihtinut kolean yksinäisyyden, hylkäämisen ja alakulon tunteen:

Kadulla on roskis,

johon kulkukoira jättää jäljen

jonka kylmä sade kastelee

josta rotta poistuu vähin äänin

jossa roskiakin palelee.

Kaikki tämä osoitteessa

Yksinäisyydenkatu 11.

Siellä yksi odottaa toista.

Kuvitus tukee riimittelyn ilotulitusta, selventää ja voimistaa. Kuvittaja on tuonut mainoskyltit, kerrostalot ja lehmusbulevardit lähelle lukijaa. Kuvitus lisää myös tekstin rinnalle uusia tasoja ja kerroksia. Esimerkiksi ”Yksinäisyydenkatu 11” -runossa on kuva takakujan näkymästä, mutta aukeaman kuvassa näkyy myös sanomalehtiveneessä sotamies, jota ei tekstissä mainita. Ajatukset kääntyvät sen myötä H. C. Andersenin surulliseen Tinasotamies-satuun: yksinolon, kaihon, pysähtyneisyyden tunnelma voimistuu.

Näitä runoja tekee myös mieli lausua ääneen, riimittää ja räpätä, keksiä vielä oma lisäsäkeistö. Kirja houkuttelee kokeilemaan sanataidetta rennosti: millaiset säkeet soinnuttelisin kansanrunon uuteen versioon. Kaupunki Kukaties haastaa: älä ajattele ettet voi, ettet osaa. Ryhdy runolörpöttelijäksi!

Runoista tekisi mieli myös jutella jonkun kanssa – ne ovat kutkuttavia sytykkeitä kirjapiirikeskusteluun tai luokkahuoneeseen.

Muita Finlandia-ehdokkaita:

Malin Kivelän ja Martin Glaz Serup kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittamasta kuvakirjasta Jos kohtaat karhun voit lukea blogimme aiemmasta postauksesta täältä.

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun Aika Matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus -kirjassa seikkaillaan ajan halki tutkimassa luontokadon arvoitusta. Miksi maailma olisi kamala ilman mehiläisiä? Mitä lajien suojelemiseksi voi tehdä? Miten kuluttaa niin, että se on reilumpaa luontoa ja kaikkia ihmisiä kohtaan? Värikäs ja runsas kuvitus avaa nuorelle lukijalle isoja asioita helpommin ymmärrettävään muotoon. ”Kokonaisuus on eloisa runsaudensarvi, joka houkuttelee tutkimaan, palaamaan ja vaikuttamaan” (kirjasaatio.fi).

Terveiset ulapalta

On tässä sulle loruja – naputellut Jukka Itkonen, runoniekka monitaitoinen.

Kansikuvakin paljastaa: on mukana naurun pärskyä ja monen monta värssyä elämästä merimiehen ja laivakoiran, meritähden ja pulikoijan. Kaiken piirtänyt on Camilla Pentti, varsinainen piirtäjien entti.

Alkumerestä aloitetaan, tanssiaiset Ukko-Nooan paatissa vietetään. Unohdu ei merirosvot turjat, eikä rantojen kantakuppilat hurjat.

Vaan parhaimmat on niistä, en sitä kiistä, pienet lorulastut Pallokala ja Meritähti sekä rakkauskirje, joka matruusi Kaukaiselta lähti, kohti vaimon tupaa. Lue ”Vapautunut onkimies ja meri”, saat siitä kesäfiiliksen, sen sulle lupaan.

Vesiloruja siis, ulapalta ja rannalta. Tämä kirja kainaloosi heitä, kun kesä lähestyy meitä. Saat siitä paljon iloa ja riimiä monta kiloa.

Runoili Iiris pääkirjastolta.

Haaveileva veturi ja tulistunut kaivuri

Nelli Heinimon runokirjaan Kaivurin raivari (WSOY 2020) mahtuu kaaraa, kaivuria ja (nosto)kurkea montaa eri sorttia (paitsi ei Escorttia). Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin iloinen kuvitus ilahduttaa pientä ja isompaakin lukijaa.

Esittelyn saa muun muassa sähköauto, jätskiauto ja mini. Esimerkiksi paloauto haaveilee hieman rennommasta elämästä kalamyyjänä vaan ymmärtää, että jokaisella on paitsi vaivansa myös onnensa:

harvoin kukaan kalamyyjää
kiitokseksi halaa

(toisin kuin ehkä hengen pelastanutta paloautoa).

Työkoneiden arkea puntaroidaan nimikkorunossa: siinä mielipahan taustalla on nälkä ja väsymys, monen muunkin pienen kulkijan pahan olon syy. Vaan levolla ja murkinalla mieli virkistyy. Runonsa saavat myös sukellusvene ja zeppeliini, kurkoitetaanpa avaruuteenkin.

Vaikka tutuksi tulevat koneiden baanat, trukkien päiväohjelmat ja lentokentän vilinä, pohditaan koneidenkin elämässä peruskysymyksiä: kuka minä olen, pidetäänkö minusta, oletko ystäväni, mikä on minun tehtäväni. Mukana on myös naurua ja kujeilua, haaveilua – elämän ja arjen suolaa.

Runokirjan vinkkasi Iiris pääkirjastolta.

Peikkojen elämää

Keski-Suomen päivänä lukupöydällä on keskisuomalaisen taiteilijan Sari Kanalan runoteos Mutavelliä ja lummesoppaa, metsäloruja (Amusantti 2017).

Melkein kuin olisi metsässä, mietin runoja lukiessa. Mukana ovat siilit ja sisiliskot, kruunupäät ja kyykäärmeet ja ennen kaikkea – peikkokansa! Runot ovat näppärästi riimiteltyjä ja humoristisia, kuvitus iloista ja rempseääkin, paikoin herkkää.

Runoilija on astunut metsäläisten saappaisiin ja miettii, millaisia huolia ja iloja voi heidän eloonsa kätkeytyä. Metsän kuningas, kruunupää hirvi piiloutuu lumpeikkoon ja

rouskuttaa rouvaltaan salaa
makoisaa iltapalaa.

Kastematojen parvi tutisee siilin kaivautuessa lehtikasasta ja

kyllä kyykin kyynistyy

ikuisesta parjaamisesta. Peikot temmeltävät vuorella, niin että

koko vuori KOLKKAA
kun taivas tanssii
ukkosen polkkaa.

Ja mitähän mörkö pelkää – no mörön mörköä! Joka on niinkin hurja asia kuin viirusilmäinen katti…

Mutavelliä ja lummesoppaa on viihdyttävä kokonaisuus eläin- ja peikkorunoja pienille ja suurille metsän ystäville.

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.

Tuulahdus kesästä ja paljon muutakin

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Mari Mörön runoteos Tuhannenkymmentä perhosta (Teos 2020) vie kesän sydämeen, kukkiville kukkaniityille ja takaisin syksyyn. Hempeä ja lempeä kuvitus on Mirkka Eskosen. Välillä kuvitus on hyvin todenmukainen, kuin kasvintunnistusoppaasta (miten ihanasti joka kasvista on löydetty ne olennaiset piirteet), välillä mielikuvituksellista: hassuja satukirjamaisia, persoonallisia pörriäisiä ja toukkia.

Kirja on jaettu neljään osaan: Pitkin poikin (kukkien tarinat), Älä säiky perhonen (havaintoja eläimistä), Uinuksissa (runoja unesta) ja Kimmer kommer (syksyä, talvea, musiikkia, taikuutta). Osa runoista on ilmestynyt aiemmin lorukokoelmissa, osa on uusia.

Alkurunot luettuaan tekee mieli kaivaa esille taimiruukut ynnä kasa multaa ja siemeniä ja ryhtyä istutushommiin ja kevään odotukseen. Runoissa on oivallisesti tavoitettu kukkien ja pienten ötököiden keskeisiä ominaisuuksia. Takertuvassa pelto-ohdakkeessakin nähdään hauskoja puolia:

Se kelpaa tontun parraksi
tai vaikka hiiren tarraksi
Jää kiinni koiran turkkiin,
muttei sovi kukkapurkkiin.

Vähitellen tunnelma vaihtuu kepeästä kesästä unien maailmaan. Näistä voisi poimia muutaman runon iltakertomuksen ”päällysruoaksi” pienille korville:

Tupsis tapsis tuutukainen
nuhin nahin nuutuvainen
vähkyn päälle väsytys

Lopuksi teoksessa siirrytään vakavamielisempään ja ristiriitaiseenkin tunnelmaan. Loppuosan säkeet vaativat enemmän sulattelua ja lukukerran jos toisenkin. Runossa Kimmer kommer puhuja tahtoi olla taikuri, mutta kun kaikki katoaa, ei taikuus olekaan niin ihanaa:

Mihin sinä katosit?
En tahdo olla taikuri.

Kaiken kaikkiaan Mörön runokirja on monenlaisissa sävyissä vaeltava, arvoituksellisemmat runot antavat kivasti potkua. Pidin myös kuvituksesta kovasti, siinä on paljon tutkittavaa ja monin paikoin se on vaan niin kaunista – hyvälle tuulelle tästä kokonaisuudesta tulee.

Pohtijana Iiris pääkirjastolta.

Rennosti riimeillä

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Sinikka Nopolan lyriikkaa lukiessa suupielet kääntyvät hymyyn ja osin ilkikurisetkin oivallukset virkistävät mieltä. Jo runokirjan nimi Mustekala löytää trikoot, riimirunoja (Tammi 2019) lupailee, että jotain hassua on odotettavissa. Linda Bondestamin ilmeikkäät kuvat tukevat hienosti runojen kujeilevaa sävyä.

Soinnutetut runot ovat nauruntäyteisiä väläyksiä eläinten ja ihmisten elämästä tai kertovat kokonaisen elämäntarinan muutamassa säkeistössä. Riimien äärellä pohditaan itsetuntemusta, omaa osaamista ja unelmia. Kannattaako olla itkunsäästäjä, mikä tekee vaikutuksen työpaikkahaastattelussa ja voiko mato lentää?

Pidin erityisesti runosta Norsu joka päätti kadota.

Norsu oli entinen filmitähti, sitten nuoruus norsusta lähti.

Norsu sulkeutuu dramaattisesti telttaansa, kunnes jonkin ajan päästä tulee ihmettelemään ulos.

Jösses, olin teltassa suotta!

Kannatettavaa elämänfilosofiaa norsuille ja ihmisille.

Runokirjaa tutki Iiris pääkirjastolta.

Jos olisin… unelmia ja unia

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä ja ensi viikolla uudehkoja runokirjoja.

Annika Sandelinin Jos olisin sammakko -runokirja (Karisto 2019) kertoo haaveista ja unelmista. Laura Ruohosen suomennos etenee vaivattomasti riimitellen. Karoliina Pertamon kuvat ovat voimakkaita ja maalauksellisia. Osa runoista on humoristisia sanailotteluja, osa melankolisia, pettymyksen sävyttämiä. Näennäisen kepeydenkin alle kätkeytyy syviä ja tummiakin tuntoja.

Runon puhujana on usein eläinhahmo, mutta myös ihmishahmojen, kuten pääministerin ja kuningattaren, sekä jopa herätyskellon puhinoita ihmetellään. Hauskasti herätyskelloruno herätti myötätuntoa tuota parjattuakin kapinetta kohtaan: olkoonkin että se herättää makeista unista, mutta sehän tekee vain työtään.

Käsittelyssä ovat myös elefantin identiteettikriisi, tummaverkkoperhosen suru menneestä elämästä, bussin unelma kaahaamisesta Berliinissä. Runot ovat punottu melko haikein ja surullisinkin sävyin. Muutama poikkeuskin on: hämähäkki havahtuu kiitollisena – miksi haaveilla hirvenkokoisesta verkosta, kun mahaan mahtuu vain hyttynen. Maamyyrä kokee onnea revontulten kauneuden kohdatessaan:

Miten maailma voi olla kaunis,
elämä suurta ja ihanaa!
Miten hetki voi ikuinen olla,
vaikka hetkessä katoaa?

Tätä runokirjaa lukiessa pysähtyy miettimään: Miksi niin kovasti toivoisimme olevamme kuin joku muu? Toisessa on helppo huomata kauniita ja haluttavia piirteitä, miksi omia vahvuuksia ja lahjoja on vaikea nähdä ja arvostaa? Ja: mikä todella estää toteuttamasta unelmia?

Kirja päättyy levollisesti ihanaan Tulikärpäsen haaveeseen, jossa yksinäisen kärpäsen kaipuuseen vastataan:

Silloin tuuli kai kaisloja soittaa
ja kaikki kuin pysähtyy,
juuri ennen kuin aamu koittaa
toinen kärpänen ilmestyy!

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.