Hopeapoika

Eletään talvea Ruotsin Åhusissa, kun Aladdin näkee hänen kotinaan toimivan vesitornin läheisyydessä shortseihin pukeutuneen pojan. Poika ei sano mitään vaan katoaa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Aladdin saa koulussa tehtäväkseen tehdä esitelmän jostakin Åhusin tapahtumasta, paikasta tai muusta kotikaupunkiin liittyvästä. Hän saa kuulla, että vesitornin paikalla on aikoinaan toiminut hopeasepän paja, josta oli kadonnut kirkon tilaamat hopeaesineet. Miten tämä mystinen poika liittyy näihin kadonneisiin hopeaesineisiin ja kuka ne oikein on varastanut?

– Seppä siis oli todella taitava. Eräänä iltana, kun hän oli valveilla ja teki töitä, alkoi äkkiä ukkostaa. Salama löi pajan pihalla kasvaneeseen mäntyyn, joka kaatui suoraan verstaan päälle. Seppä selvisi ehjin nahoin, mutta hänen täytyi rientää pois, koska satoi niin kamalan rankasti. Kun tuli aamu ja myrsky oli ohi, hän meni takaisin pajalle. Hän halusi pelastaa varastossaan olleet korut ja kulhot. Mutta arvaa mitä oli tapahtunut?

– Ne olivat kadonneet? Aladdin ehdotti.

– Tismalleen. Joku oli käynyt yön aikana varastamassa kaikki hopeat.

s. 69

Kristina Ohlssonin Hopeapoika on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Lasilapset-kirjalle. Lasilapset oli kirjoitettu Billien näkökulmasta, Hopeapoika Aladdinin ja sarjan kolmasosa Kivienkelit Simonan näkökulmasta. Kaikki kolme lasta kuitenkin seikkailevat jokaisessa osassa. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjat järjestyksessä, koska tässä osassa oli pieniä viittauksia Lasilapsissa tapahtuneisiin asioihin.

Hopeapoika sopii hyvin luettavaksi 4.-6. luokkalaisille. Tämä osa ei ollut aivan niin jännittävä kuin Lasilapset, mutta kirja pitää silti hyvin otteessaan. Se käsittelee mysteerin lisäksi pakolaisia ja maahanmuuttajia. Voisi myös sanoa sen käsittelevän ennakkoluuloja toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Kirja sivuaa myös menneisyyden sukulaisten jälkipolvilleen jättämää taakkaa: kun oma sukulainen on aikoinaan tehnyt vääryyttä, se voi seurata vielä nykypäivänä jälkeläisten elämässä mukana.

IIK! – pelottaako?

Iltaisin luen mitä milloinkin, silti lukupinooni eksyy harvoin kauhukirjallisuutta. Yliluonnolliset asiat, selittämättömät tapahtumat ja kummitukset herättävät tunteen, jota ennen nukkumaanmenoa en halua kohdata.

Kauhukirjallisuuden ystäviä löytyy kaiken ikäisistä. Anu Holopaisen Iik! -sarja tarjoaa kauhua alakoululaisille. Sisarukset Saku, Sussa ja Siiri ovat aiemmin kohdanneet outoja asioita kirjoissa Kauhukännykkä (Myllylahti, 2019) ja Kilikorven vampyyri (Myllylahti, 2019). Tänä vuonna ilmestyneessä Metsälammikon hirviössä (Myllylahti) lapset viettävät kesälomaa isovanhempiensa mökillä Pölhönjärvellä. Kuten kirjan nimi kertoo, väijyy kesämökkimaisemissa hirviö. Pelkoa kasvatetaan pikkuhiljaa ja tunnelma tiivistyy luku luvulta.

– Mikä toi on? Sussa hengähti aivan hiljaa. 

Saku tunsi hiusten niskassaan nousevan pystyyn. Hän inhosi Sussan tyhmiä säikytysleikkejä mutta toivoi, että nyt oli kyse vain sellaisesta. 

– Mitä siellä on? Saku kysyi yhtä hiljaa uskaltamatta kääntyä katsomaan. 

– Mä… en tiedä, Sussa sanoi.  – Joku katsoo ikkunasta. 

s. 55

Kirjan loppuhuipennus enemmin hengästytti kuin kauhistutti minua. Asiat selviävät ja kaikki päättyy hyvin. Vai päättyykö? Kirjan viimeinen lause nostaa esiin ajatuksen: uhka on silti olemassa!

Domowik

Wilhelmiina Silvia Sumelius on innoissaan. Edessä on muutto uuteen kotiin. Isä on perinyt sedältään Ferdinandilta kartanon keskeltä ei mitään. Perintö tuli täytenä yllätyksenä koko perheelle. Eikä siinä vielä kaikki. Perinnön luovutukseen sisältyy ehtoja: ennen muuttopäivää kukaan ei saisi jalallaankaan astua kartanoon; lisäksi neiti Wilhelmiinan – siis Vilman – on ehdottomasti oltava se, joka kartanon oven muuttopäivänä avaa ja ensimmäisenä sisään astuu. Tämä olisi ehdottoman tärkeää.

Isän muistoissa Hästebäckin kartano on vanha raihnainen lautakasa. Mutta kun perheen auto kaartaa pihaan, näkee Vilma silmissään satulinnan. Talo on jyrkkäkattoinen kuin kirkko ja kolmannen kerroksen kruunaa ihka oikea torni. Ensi töikseen Vilma kapuaisi tornin ylimpään kerrokseen ja tekisi siitä oman valtakuntansa, eikä lähtisi pois kuin pakosta! Mutta mistä torniin pääsee?

Torniin ei ollut ainuttakaan sisäänkäyntiä toisesta kerroksesta. Hän laskeutui alas vastavalmistuneilta joulutortuilta tuoksuvaan alakertaan, veti talvisaappaat jalkaan, marssi ulos ja katsoi tornia tarkemmin. Siihen oli pakko olla olemassa pääsy, sillä sen ikkunoissa oli verhot. ”Ja kuka hiivatti laittaisi koristetorniin verhot?”, Vilma kysyi itsekseen. Metsässä hänen takanaan rasahti jokin. Vilma vilkaisi äänen suuntaan muttei nähnyt pimeässä mitään. ”Onko siellä joku?” Kukaan ei vastannut. Mutta Vilmasta tuntui siltä kuin joku olisi pitänyt häntä silmällä.

Ferdinand-setä on jättänyt Vilmalle vihjeitä, joita seuraamalla Vilma löytää talosta yhä uusia ulottuvuuksia – ja tuttavuuksia. Talon muisti kantaa vuosisatojen taakse, myös aikoihin, joita kaikki eivät ehkä haluaisi muistaa.

Moottorin murina voimistui voimistumistaan, ja lopulta näkyviin ilmestyi hirvittävä moottoripyörä, jonka ajaja oli pukeutunut kauttaaltaan lian tahrimaan pellenpukuun ja niitein ja piikein varustettuihin klovnin kenkiin. Sen perässä lensi parvi pikimustia lepakoita.

Kuljettajan kasvot olivat joskus kauan sitten saattaneet olla kirkkaanvalkoiset, mutta nyt ne olivat ruskean lian laikuttamat ja paisuneet. Alun perin kirkkaanpunainen nenä oli nyt turvonnut. Möykkyinen ja himmennyt peruukki sojotti liasta takkuisena sinne tänne. Ja ennen nauravat, punaiset huulet olivat laihat ja mustat ja vetäytyneet verenhimoiseen virneeseen. Silmänsä hirviö oli peittänyt pyöreillä hitsauslaseilla.

Ilkka Auerin teos Domowik tarjoaa niin kauhun kuin fantasian ystäville jännittävän lukukokemuksen. Vilman mutkaton suhtautuminen oman elämänsä yllätyksiin auttaa arimman lukijankin pahimpien pelkojen yli. Kirjan kustantama Haamu tarjoaa lukukokemuksen oheen Domowik-opetuspaketin 5.-9.-luokkalaisille. Haamukoulun sivuilta löytyy kirjasta myös traileri sekä mittava määrä tehtäväpaketteja kustantamon kirjoista kaiken ikäisille. Tervemenoa Haamukouluun!

Zombikuume

”Tartunnan saaneita oli nyt entistä enemmän. Ainakin kaksikymmentä. Niin radiossa oli sanottu aiemmin illalla. Lääkäreiden mukaan infektiot johtuivat jostakin uudenlaisesta viruksesta. Sairastuneiden pitäisi kuulemma pysytellä kotona, jotta he eivät tartuttaisi muita ihmisiä.”

Kesä Eldsalassa on poikkeuksellisen kuuma. Ampiaisia pörrää joka paikassa. Herbertin ja Sallyn salaiseen piilopaikkaan vanhalle myllylle ampiaiset eivät kuitenkaan koskaan eksy. Piilopaikka on muutoinkin tarpeellinen. Herbertin huoltajana toimiva isoisä alkaa jo olla vanha – sosiaaliviranomaisten mielestä jo aivan liian vanha pitääkseen Herbertistä huolta. Vanhaan myllyyn olisi hyvä karata piiloon, jos Herbert määrättäisiin isoisän luota pois, muualle asumaan. Salaista piilopaikkaansa Herbert ja Sally tarvitsevat kuitenkin odotettua aikaisemmin, kun ihmiset alkavat Eldsalassa sairastua outoon virustautiin. Lääkärit ovat ymmällään. Kun Herbert ja Sally näkevät piilopaikastaan sairastuneita metsän hämärissä, alkavat he aavistaa pahaa. Jotain kauheaa on meneillään.

Ruotsalainen kirjailija Kristina Ohlsson tarjoaa jälleen kauhunnälkäisille koukuttavaa luettavaa. Kirjailijan aikaisemmasta varhaisnuorille suunnatusta tuotannosta tuttu odottava, hieman piinaava tunnelma on aistittavissa myös tässä tarinassa. Itse en ole kauhun suurkuluttaja. Senpä vuoksi olen kirjailijalle kiitollinen vanhasta myllystä. Lapsuudesta tuttu haave muilta salassa olevasta turvapaikasta täyttyy Herbertin ja Sallyn piiloutuessa myllyn piilo-oven taakse. Itse zombikuume ei herättänyt suuria kauhunväristyksiä. Eihän sellaista voi oikeassa elämässä tapahtua. Eihän?