Tontut lomalla

Mitä tontut tekevät vapaa-aikanaan, esimerkiksi kesällä. Tai joulun jälkeen. Siitä ei ole varmuutta. Jos tontun saapas varastetaan, tulee pakkoloma. Entä jos putoaa pulkasta jouluaattona? Silloin joutuu tahtomattaan pitkälle talvilomalle.  No jotkut eivät lomaile missään tapauksessa. 

Kuitenkin ahkerinkin ja jaksavin tonttu ja tietenkin Joulupukki tarvitsevat joskus lomaa. Joulun jälkeen alkaakin Joulupukin joululoma. Silloin Joulupukki ja tontut syövät hyvin ja rentoutuvat peräti 12 päivää joulupäivästä loppiaiseen. Kaikille lomailu ei ole kuitenkaan aivan helppoa. 

Laivaristeily on kuulemma rentouttavaa puuhaa. Pukki päättääkin tehdä kunnon irtioton jouluruuhkasta ja lähteä seurueineen risteilylle. Hänelle on tupsahtanut postiluukkuun yllätysliput M/S Potanikille. Kuka on saattanut tietää Pukin osoitteen; hän ei nimittäin asu enää Korvatunturilla vaan Suurkaupungissa – helpompi jakaa lahjat ja tarkkailla ihmisten kiltteyttä ja tuhmuutta. Alkuvaikeuksien jälkeen on Pukki laivalla seisovan pöydän antimia tarkastelemassa. Mutta mihin joutui Petteri, Pukin paras ystävä ja entinen työtoveri? 

On ensimmäinen kunnon kesäpäivä. Isä on virittänyt riippumaton pihakoivun ja kotikuusen väliin. Lapset keinuvat innokkaasti mutta välillä täytyy lähteä syömään. Sillä välin joku pieni on mennyt riippumattoon ja nukahtanut. Pieni, jolla on aivan risaiset kengät. Väsynyt vieras ei ole kukaan muu kuin tonttu. Näin alkaa taikavoimaisen Hippa Hiippalakin kesäloma. Kesälomaan kuuluu jättiläisten mansikoita, pupun uimapukuhuolia, jopa Pääkaupungissa käynti. Ja taikuutta. Hupsis pupsis tupsis tei. 

Sattuipa kerran kesällä, että lapset löysivät itkevän ukon sikolätistä. Se ukko oli Joulu-ukko ja metsähiisi oli ryöstänyt Joulu-ukolta saappaan. Siihen aikaan ukko ei asunut missään Korvatunturilla vaan Jouluvuorella metsän syvyydessä lapsille lahjoja tehden. Yksin hän jakoi lahjat, apunaan ihmeelliset seitsemän peninkulman saappaansa. Joulu-ukon saappaat olivat Jerusalemin suutarin monta sataa vuotta sitten tekemät. Ja ilman saapasta Joulu-ukko ei pystyisi jakamaan lapsille lahjoja. Kesätarina Joulu-ukosta kertoo kuinka lapset auttavat Joulu-ukkoa. 

Erään kerran kävi niinkin, että tontut Vikkelä ja Tapsa putosivat aattoiltana poro Pippurin pulkasta ja joutuivat viettämään talven tyhjässä kesämökissä. Onneksi mökissä oli ruokavarasto ja lämpimiä vaatteita. Seurakseen tontut saivat kesyn jäniksen. Mutta kuinka tontut saavat lähetettyä viestiä Joulupukille sijainnistaan. Onneksi Matti huomaa mökille vievät jäljet ja talven mittaan opettaa tontuille tärkeän taidon: kirjoittamisen. Joulupukki saa kaverusten viestin ja lähettää pelastusretkelle tutun poron. Ja kevään korvalla Tontut ja poro Pippuri joulumaasta kokevat jälleennäkemisen riemun. 

Ruusukaalimuhennos on Tonttu, joka ei halunnut lomalle. Hän on koko ajan työn touhussa, aivan kuin maailmassa ei olisi mitään tärkeämpää. Hän nikkaroi kaiken aikaa ja auttaa eläimiä, paitsi sunnuntaisin. Pelkkä sanonta, kaivata vaihtelua, suorastaan oksettaa Ruusukaalimuhennosta. Juuri kesken tärkeiden puuhien hän joutui ihailemaan lomailevien ustäviensä kanavetoista asuntovaunua. No Ruusukaalimuhennoksen ei tarvitse jonottaa leirintäalueen vessaan, taistella kuhmuraisen patjan kanssa, eikä läträtä aurinkoöljyllä. Hänelle lepoa on ahkeroiminen kotona.

Tontuista tarinoi Marja-Kaisa Vaajakosken kirjastosta.

P.S. Myös blogi jää tässä kohtaa lomalle yhdessä tonttujen kanssa. Tavataan lukuvinkkien äärellä jälleen elokuussa!

Lohikäärmekesä

Ennen muinoin skandinaavisissa taruissa heinä-elokuuta pidettiin käärmeiden kuuna ja erityisesti lohikäärmeiden. Liekö elokuun tähdenlennoilla ollut vaikutusta lohikäärmeiden runsaampaan esiintymiseen. Vai oliko kyseessä mätäkuun juttu? 

Kauan sitten Britanniassa oli useita pieniä valtakuntia. Tuolloin kaukaisilla vuorilla eli jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Kerran Hamin kylään eksyi tyhmän sorttinen jättiläinen, jonka paikallinen maamies Giles onnistuu väkipyssyllään karkottamaan. Tosin jättiläinen luulee jonkin epämiellyttävän hyönteisen pistäneen. Gilesin maine kiirii pienen valtakunnan pääkaupunkiin ja kuninkaan korviin. Kuningas lahjoittaa kuuluisan miekan Gilesille. Vuorilla huhu kiertää jättiläisen mukana leppeästä maasta, jossa ei ole enää edes haitallisia ritareita harmina. Vain muutama ikävä hyttynen. Niinpä eräs vuorten lohikäärmeistä suuntaa matkansa pieneen valtakuntaan. Lohikäärme oli ikivanhaa keisarillista sukua ja rikas lohikäärmeiden tapaan. Se oli ovela, utelias ja ahne, muttei kovin rohkea. Lyhyessä ajassa se teki paljon vahinkoa. Kyläläiset vaativat laiskanpulskalta Gilesiltä toimia: onhan hänellä kuninkaan lahjoittama kuulu miekka Caudimordax eli Pyrstönpurija ja onhan hän karkottanut hirmuisen jättiläisen. Niin mittelevät voimiaan Maamies ja lohikäärme

Hirmuliskojen aikaan ilmestyi muinaiselle suolle muna. Ja Jokin sauruksen tapainen kuoriutui. Otus oli pieni mutta osasi jo murista. Iso saurus tömisteli paikalle ja pienokainen kutsui äitiään. Mutta eivät mammasaurukset pienelle lämpene: “Et ole minun, et ole minun näköinenkään. Kuinka voisin olla äitisi?” Vuorille pieni vaelsi ja viimein eräästä vuorenkolosta savu röyhyää, kun lohikäärmemamma kadonnutta pienokaistaan kaipailee. 

Kauniina kesäpäivänä perhe löytää rannalta suuren munan. Kotona äiti laittaa sen esille koristeeksi, mutta eräänä aamuna muna on särkynyt ja pieni otus piilottelee sohvan alla. Erikoisesta ulkomuodosta huolimatta siitä tulee perheen jäsen ja kova syömäri. Se alkaa kasvaa ja kasvaa. Öisin se tekee aina pidempiä ja pidempiä retkiä ja erään kerran se ei enää palaa. Perhe suree kadonnutta Koi-Koita. Mutta kerran lehdessä on juttu kuuluisalta järveltä Skotlannista ja kuva tutusta hahmosta. Olipa se Perin erikoinen muna. Kirja on Finlandia Junior -palkinnon voittaja vuodelta 2012. 

Eräänä mätäkuun torstaina Muumipeikko löytää lammikosta tulitikkuaskin kokoisen lohikäärmeen. Se on ihmeellinen, siinä oli kullanhohtoa ja vihreää kimalletta. Muumipeikko haluaa sen ystäväkseen. Toisin kuitenkin käy. Lohikäärmeet ovat arvaamattomia ja kun ne kiintyvät niiden päätä ei voi kääntää. Niin joutuu Muumipeikkokin huomaamaan Maailman viimeisen lohikäärmeen kohdalla. 

Sikapahnueeseen ilmestyy outo olento. Se on pieni Punasilmäinen lohikäärme. Yleensä ajatellaan, että lohikäärmeet kuoriutuvat munasta, mutta näyttää siltä, että emakko on saanut kymmenen porsasta ja lohikäärmeen. Lapset miettivät mitä se mahtaa syödä? Kynttilänpätkät sille tuntuvat ainakin maistuvan. Aikanaan se kasvaa ja aikanaan sen on lähdettävä. Ilon Wiklandin ihanat kuvat kertovat Astrid Lindgrenin haikeaa tarinaa.  

Bellan äiti tekee liikaa töitä, hän tekee niitä kotona, niin kuin moni nykyään. Hän tekee töitä sängyssäkin ja eipä sitten saa nukuttua. Bella kuiskaa: “Katso lohikäärmeuni” ja äiti nukahtaa saman tien. Ja alkaa nähdä unta vanhasta lohikäärmeestä, joka putoaa järveen. Toinen lohikäärme tulee ja juo janoonsa järven. Äiti löytää kauniin kiven ja siitä kuoriutuu lohikäärmeenpoikanen. Sitten poikasen vanhemmat tulevat myrskyn siivin. Äiti herää ja kertoo Bellalle lohikäärmeunestaan. Mitä tämä kaikki merkitsee? Ovat lohikäärmeet nykyään ainesta unien. Muualla niitä kohtaa harvemmin. Lohikäärmeunia kaivataan!

Lohikäärmeitä esitteli Marja-Kaisa Vaajakosken kirjastosta.

Mekon matka

Saanko esitellä ihastuttavan herkän ja kauniin kuvakirjan, jossa toisiinsa yhdistyvät kiehtovalla tavalla ekologisuus, italialainen tunnelma ja sattuma? Elina Komulaisen ja Mirka Tuovisen Mekon matka päätyi luettavakseni lapsen iltasatukirjan muodossa. Kannen kaunis ja tyttömäinen kuvitus lienee ollut syynä viisivuotiaan kirjavalintaan.

Tarinan pääosassa on mekko(kangas). Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta tuore näkökulma toimii. Tarina alkaa maailman kauneimmasta pöytäliinasta, jolle kaatuu raparperikeittoa. Vuosia myöhemmin Aliisa ompelee mummon liina-aarteesta kauniin kellohelmaisen mekon. Pieni Vuokko-tyttö löytää  samaisen mekon vaateputiikista ja pukee sen kevätsoittajaisiin. Näin alkaa mekon monipolvinen matka ja pian se on jo Italiassa.

Mekko on kaunis ja ajaton. Lisäksi se on originelli ja ajan kuluessa sen alkuperää voi vain arvella:

Moni ostaja kyselee, mistä tuollaisia mekkoja saa. Violetta vastaa salaperäisesti hymyillen: “Samanlaista ei löydy mistään.” Iltaisin nukkumaan käydessä tytöt keksivät tarinoita siitä, mistä tuntematon mekko on lähtöisin ja kuinka se joutui mereen.

Mekon valokuvakuvitus korostaa mekkokankaan erityisyyttä muuten piirretyssä kuvituksessa. Mekkokangas kestää viimeiselle aukeamalle saakka. Mekon matkassa toistuu vanha italialainen Tiritomba-laulu. Vaikka aikaa kuluu ja kankaan käyttäjät vaihtuvat, säilyvät kaunis kangas ja laulu. Kauneuteen ja pysyvyyteen tarinassa viittaavat myös mekkokangasta käyttävien tyttöjen nimien keskinäinen samankaltaisuus.

Mutta mitä se viisivuotias kirjan valinnut Mekon matkasta sai? Kauniit kuvat ja kiehtovan tarinan. Arvelin, ettei varmaan kirjan syvempi sanoma auennut. Mutta. Pari viikkoa myöhemmin olin viemässä kierrätystavaraa kirpparille, kun hetken täysiä pussukoita katseltuaan lapsukainen tokaisi: “Äiti. Nuo vaatteet kaikki on niinku mekon matka”.

Lue Elina Komulaisen blogiteksti tämän kirjan synnystä.

Mekon mukana matkaili Minna Tikkakosken kirjastosta.

Eppuluokkalaisen elämää

Heidi Viherjuuren Hilja-sarja (Kustannus-Mäkelä) on hurmaava. Se on paras sana kuvaamaan tätä 7-vuotiaasta Hilja-tytöstä ja hänen perheestään kertovaa kirjasarjaa. Kirjoissa ei kerrota kauhean ihmeellisistä seikkailuista fantasiamaailmassa tai jännittävistä taruolennoista vaan arkisista tapahtumista ja jutuista, mutta se ei ole ollenkaan tylsää! Kaikkea muuta.

Hilja on varsinainen rämäpää, joka agentti H:ta leikkiessään joutuu tukaliin tilanteisiin (taitaa olla sukua Prinsessa Pikkiriikille ja eräälle tyttökaksikolle). Kirjailija onnistuu humoristisella tavalla tekemään tavallisestakin elämästä lukijalle mielenkiintoista ja kommellusten täyteistä.

Tapahtumat kerrotaan Hiljan silmin nähtynä, ja kerronnassa on mainiosti kuultavissa lapsen ääni ja ajattelu. Aikuisten puheet ja toiminta ovat välillä kovin ihmetystä herättäviä ja vaikeasti ymmärrettäviä. Esimerkiksi silloin kun Hilja ja isosisko Veini menevät käymään naapurin rouvan luona vapputarvikkeita myymässä:

Valkoherukkamummo istuu korva kiinni radiossa. – Shh, hän sihahtaa, kun me astumme sisään. Radiosta tulee säätiedostus. Me istumme puusohvalle odottamaan. Äiti sanoo Valkoherukkamummoa vanhuuden höperöksi ja taloa sen verran lahoksi, ettei siellä asuisi Erkkikään. En tiedä, miten Erkki sinne edes mahtuisi, sillä Valkoherramummon talo on pikkiriikkinen. – Mitä asiaa? kysyy mummo vihdoin ja kääntää tuiman katseensa meihin. – Olisi vappuhuiskia ja punaneniä, kertoo Veini.- Mitä yksinäinen mummo niillä? – Onhan täällä myös Erkki, minä älähdän. – Mikä Erkki? kysyy Valkoherukkamummo.

Aloitusosassa Hilja ja vihreän talon kesä tutustutaan päähenkilöön ja hänen perheeseensä, äitiin, isään, Taimi-pikkusiskoon (5v) ja Veini-isosiskoon (12v). Perhe asuu maalla, ”pientä pintaremonttia” vaativassa vihreässä talossa peltojen keskellä, lähellä vaaria. Lukija tapaa myös naapurinsedän, maanviljelijä Hentilän lehmineen ja kolme lähistöllä asuvaa rouvaa, jotka näyttelevät tärkeitä sivuosia Hiljan elämässä.

Ekassa kirjassa touhutaan kaikenlaista kesäistä, kuten käydään ongella ja torilla. Jatko-osissa Hilja aloittaa koulussa, kyläillään serkun luona kaupungissa, vietetään talvilomaa sekä ihmetellään joulun taikaa.

Teksti on hieman tavallista isokokoisempaa ja mukana on Nadja Sarellin hyväntuulista kuvitusta, joten kirjat sopivat pienellekin lukijalle, esimerkiksi silloin kun kaipaa helppolukuisten jälkeen uutta haastetta. Kirjat toimivat hyvin myös ääneen luettuna vaikkapa eskareille.

Vinkin kynäili Iiris pääkirjastolta.