Tarinoiden talot

Joskus arki asettuu enemmän tai vähemmän tilapäisesti neljän seinän sisälle. Silloin on vallan sopivaa lukea tarinoita, joiden tapahtumat sijoittuvat taloihin.

Mikki Lish ja Kelly Ngai ovat kirjoittaneet kirjan taikuuden talosta. Taikuuden talo on itse asiassa Hedyn ja Spencerin isoisän koti. Taianomaisen siitä tekee isoisä itse. Hän oli nuoruudessaan kuuluisa taikuri. Vaimonsa katoamisen jälkeen hän kuitenkin lopetti taikurin uransa ja vetäytyi omiin oloihinsa kotitaloonsa.

Äidin ja isän lähtiessä työmatkalle Hedy ja Spencer pääsevät isoisän hoiviin jouluksi. Isoisä varoittaa lapsia koskemasta talossa mihinkään ilman lupaa. Lapset kuulevat varoituksen sanat, mutta kun pölyisiin kehyksiin ja jääkaapin magneetteihin alkaa ilmestyä viestejä, kasvaa houkutus liian suureksi: taloa on tutkittava. Pian lapset jo pohtivatkin haamukirjoittajan henkilöllisyyttä yhdessä puhuvan hirvenpään ja karhuntaljan kanssa. Voisiko viestien kirjoittaja olla kauan sitten kadonnut isoäiti? Lopulta talo on täynnä taikaa.

Tarinassa on mukana ripaus nostalgiaa ja aimo annos seikkailua.

Magdalena Hain teos Neiti Kymenen ihmeellinen talo on vähintäänkin kummallinen, jopa taianomainen. Talossa nimittäin tuntuu vallitsevan jonkinlainen aikatyhjiö. Joka aamu talossa herätään uuteen yöhön, ikkunoista sisään paistaa vain kuu. Puutarhan tiikerit lähestyvät taloa hitaasti, mutta varmasti. Kun neiti Kymene avaa ovensa likaiselle pikku pojalle, on muutoksen aika. Poika etsii Rohkeuttaan ja tuo lopulta perässään taloon myös kaksi sisartaan. Lapsille talon kummallisuus avautuu askel askeleelta – samalla kun puutarhan tiikerien askeleet kuuluvat yhä lähempää. Onko neiti Kymene valmis muutokseen?

Magdalena Hain teos on satumainen, ja todellakin, hieman kummallinen. Sen tarinaan on punottu pohdintaa itsensä hyväksymisestä ja virheiden sietämisestä.

Siri Kolun Villitalo aloittaa Rapinalinnan kilpajuoksun. Rapinalinna on mysteerimiljonääri van Böökin huvila, jonka talonmieheksi Tomtomin isä pääsee. Lähes heti Tomtomin perheen muutettua taloon talo nousi jaloilleen ja pinkaisi matkaan. Onneksi Tomtomin koko perhe sattui olemaan tuolloin kotona. Kouluun ei vaihtelevalla tahdilla eteenpäin hölkkäävästä talosta niin vain ehditä. Ruoankin hankintaan joutuu käyttämään mielikuvitusta. Mutta minne talo oikein on matkalla? Sen lapset päättävät selvittää. Vastausten on löydyttävä talosta itsestään. Villitalon tarina jatkuu sarjan toisessa osassa Villitalon valitsemat. Villitaloja on useampia!

Dana oppii ratsastamaan

Helppolukuinen kirja Dana oppii ratsastamaan kuuluu uuteen ihastuttavaan Prinsessakoulu-sarjaan. Prinsessakoulu on paikka, jossa nuoret prinsessat oppivat monenlaisia prinsessoille tärkeitä taitoja. Koulu sijaitsee kauniissa linnassa, ja sitä johtaa rehtori Aurinkokivi. Siellä opiskelee kolme ystävystä: Timanttivaltakunnan prinsessa Dana, Kirsikankukkavaltakunnan prinsessa Kimi ja Katajavaltakunnan prinsessa Winnie.

Vihdoinkin koittaa kauan odotettu hetki, kun prinsessojen on aika saada oma hevonen ja opetella ratsastamaan. Kaikki ovat innoissaan, paitsi Dana. Häntä pelottaa hirveästi, koska hän ei ole koskaan nähnytkään hevosta, sillä Timanttivaltakunnassa ei ole lainkaan eläimiä. Winnie ihastuu heti punaruskeaan hevoseen nimeltä Aamukaste ja Kimi ruskeaan Ferdinandiin. Ruusuvaltakunnan prinsessa Rosa tahtoo itselleen suureen valkoiseen orin nimeltä Safiiri.

Dana ei halua yhtään hevosta ja on aivan kauhuissaan, mutta ei kehtaa myöntää sitä muille, vaan valehtelee olevansa allerginen hevosille. Rosa arvaa Danan valehtelevan ja haastaa hänet kilparatsastukseen Safiirilla vaarallisen Villimetsän halki. Dana on pulassa, sillä hän ei ikinä uskalla nousta Safiirin selkään. Niinpä hänen on kerrottava totuus ystävilleen ja pyydettävä heiltä apua, vaikka pelkää heidän suuttuvan. Ystävät keksivät yhdessä keinon tilanteen pelastamiseksi, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan…

Postauksen kirjoitti Elina Vaajakosken aluekirjastosta.

Mennään jo kotiin + Mennään jo naapuriin

Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani on Riina Katajavuoren kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Mennään jo kotiin (Tammi, 2007). Ylen jutussa kerrotaan kirjan taustatarina: Savolainen kävi dokumentoimassa tuttavien koteja, juuri sellaisena kuin ne olivat. Sen jälkeen Katajavuori kirjoitti fiktiivisiä tekstejä ikään kuin kuvissa esiintyvien lasten ajatuksiksi. Lopputulos on yllättävä, uskottava ja riemullinen. Teksteissä ja kuvissa on molemmissa lennokkuutta ja syvää totuudellisuutta yhtä aikaa, ja riittävästi keskinäistä välimatkaa, että teksti täydentää kuvaa ja päinvastoin.  

Oliverin perhe asuu väliaikaiskodissa ja isi etsii tietsikalta sopivia hanoja. (Mennään jo kotiin)

Nykyään ei tule enää seurattua kuvakirjaskeneä yhtä ahkerasti kuin kymmenen vuotta sitten. Niinpä minulta oli mennyt ihan ohi, että samoilta tekijöiltä oli ilmestynyt uusi kirja, Mennään jo naapuriin (Tammi, 2017). Korkein odotuksin tartuin kirjaan ja – kuten usein tällaisissa tilanteissa käy – petyin.  

Idea on muuten sama kuin aikaisemmassa kirjassa, mutta tällä kertaa kaikissa kuvatuissa kodeissa asuu muista maista Suomeen muuttaneita ihmisiä. Tämä tuo kuvituksiin ja tietenkin myös teksteihin monikulttuurisen painotuksen. Siten kirja toimii hyvin kansainvälisyyskasvatuksena.  

Leightonin isä pelaa jääkiekkoa HIFK:ssä. (Mennään jo naapuriin)

Minulle kirjan opettavainen pohjavire kuitenkin on ongelma. Vaikka toki ollaan valovuosien päässä oman lapsuuteni (1970-80-luvuilla) lastenkirjojen opettavaisuudesta, sen verran niistä jäi allergiaa, että pienikin määrä nostaa edelleen vastareaktion. Hyvin helposti tulee se tunne, että sanoma jyrää taiteelliset arvot alleen. 
 
“Naapuri-kirjan” teksteissä ei päästä läheskään vastaavaan lennokkuuteen kuin ”kotiin-kirjassa”. Uudemmat tekstit ovat huomattavasti konkreettisempia ilman yllättäviä assosiaatiohyppyjä. Vaikuttaa siltä, että tämän uudemman kirjan tekstit perustuvat melko pitkälti perheiden ihan oikeisiin tarinoihin. Paradoksaalisesti ensimmäisen kirjan fiktiiviset tarinat tuntuvat todellisemmilta. 

Ninan perheessä koiralle puhutaan portugalia. (Mennään jo naapuriin)

Aitous on näissä molemmissa kirjoissa se juttu. Parhaiten se toteutuu Savolaisen kuvituksessa. Kodit näyttävät hyvin totuudenmukaisilta ja on hauska bongailla tuttuja asioita. Käsivarainen viiva on sympaattinen. 

Karun kriittisistä sanoistani huolimatta ilman muuta suosittelen molempia kirjoja. Ja voihan olla, että vika onkin vain minussa. Lastenkirjoiksi nämä on luokiteltu, joten olisikin mielenkiintoista kuulla, kuinka lapsiyleisö ottaa nämä vastaan.  

Postauksen kirjoitti Aapo pääkirjastolta. 

Mur

”Minä olen Mur, TALVIKARHU!” se huusi ylpeänä-

Mur, eli karhu. Mur on karhu. Karhu, joka ei halua nukkua talviunta, koska juuri silloin ei väsytä. Mur nukkuu silloin kun muut karhut ovat hereillä. Mur yrittää nukkua talvella kuten kaikki muutkin karhut. Unia ei kuitenkaan näe vaikka olisi silmät kiinni, mutta jos ei nuku. Kantavana teemana kirjassa on erilaisuus ja sen hyväksyminen.

”Matka jatkuu, kunnes olemme perillä. Perillä on siellä, missä mustikat ovat. Ei askeltakaan aiemmin.”

Mur ja mustikka. Mustikat ovat karhujen ruokaa. Mur syö niitä, kuten myös Iso. Iso sanoo, että polun päässä on mustikoita silmien kantamattomiin ja siksi matkaa on jatkettava. Kirja kertoo ihanasti sen, miten ei voi nähdä mitä kaikkea ympärillä on ellei välillä pysähdy katsomaan.

”Tähti!” Mur kauhistui. ”Voiko tähti PUDOTA?”

Mur ja tähti. Mur huomaa taivaalta pudonneen tähden ja kauhistuu. Tähdet kuuluvat taivaalle ja Mur aikoo pudonneen tähden saattaa sinne takaisin. Pöllö kuitenkin kertoo, että joskus tähdet sammuvat. Mur käsittelee elämän kiertokulkua tähtien kautta, koska joskus vain aika loppuu.

Anne Vaskon kuvitukset ovat ihania ja sopivat hyvin Kaisa Happosen tekstin tunnelmaan. Kirjoissa käsitellään erilaisia aiheita lempein ottein ja ainakin minulle jäi näiden lukemisen jälkeen lämmin olo. Nämä ovat kauniita kuvakirjoja – lue sinäkin!

Merihirviön jäljillä

“Olet luultavasti käynyt Aaverannassa, vaikket tiedäkään sitä.”

Kirja alkaa houkuttelevasti. Haaverannasta kuoriutuu Aaveranta marraskuun tienoilla, kun talvimyrskyt puhaltavat ylimääräisen H:n nimikyltistä pois.

Vanhan tarinan mukaan Aaverannan edustalla pohjamudissa elää niljakas merihirviö Malamanteri. Malamanteri kuvataan puoliksi ihmiseksi, puoliksi suomuiseksi olennoksi, jolla on piikikkäät hampaat. Se osaa munia taianomaisen munan, jota useampi hahmo havittelee itselleen. Vuorovesi ja pyörteilevä merisavu tekevät rannalla liikkumisen hankalaksi. Tunnelma on jännittävä ja hieman aavemainen.

Löytötavaratoimiston hoitaja Herbert ja hänen uusi ystävänsä Orvokki haluavat ratkaista Malamanterin arvoituksen ja löytää Orvokin kauan sitten kadonneet vanhemmat. Mutta miksi pelottava puoshakamies jahtaa Orvokkia? Entä mikä on kiehtova kameraluna?

“Jos mahdoton on mahdollista jossain, se on mahdollista Aaverannassa.”

Malamanteri on nokkela ja vauhdikas fantasiaseikkailu, jota on vaikea laskea käsistään. Herkullisimpia elementtejä Malamanterissa on Maailman ainokainen kirja-apteekki.

”Kirjasto lainaa sinulle haluamasi kirjan, kun taas kirjakauppa myy sen maksua vastaan. Täällä kuitenkin kirja valitsee sinut.”

Kirja-apteekissa toimii apuna merenapina, kummallinen suomuinen ja irvokas olento, joka – kummallista kyllä – määrää Orvokille luettavaksi juuri Malamanteri-kirjan.

Malamanteri aloittaa vauhdikkaan ja jännittävän trilogian, jonka toinen osa on Gargantis. Viides-kuudesluokkalaiset tulevat ahmimaan Thomas Taylorin kirjoja.

Postauksen kirjoitti Minna Tikkakosken lähikirjastosta.

Prinsessa Pikkiriikin kesä

Prinsessa Pikkiriikki on prinsessa, tai ainakin melkein. Ainakin hän asuu kuninkaantie 15:sta ja pukeutuu kauniisiin mekkoihin. Hänen tavallisen isänsä ja äitinsä vaan eivät oikeasti tiedä olevansa kuninkaallisia. Mutta sehän ei ketään haittaa, Pikkiriikki tietää ja onhan hänellä uskollinen taikakoiransa makkara, joka tietää.

Tänä kesänä Pikkiriikki pääsee Pöjöläisen kanssa mummulaan kokonaiseksi viikoksi. Voi tätä riemua. Mummun lattarauta kurvaa pihaan ja ihanuus saa alkaa.

Me olemme vuoristoradassa! Makkara, sinä taioit mummun autosta hurjaakin hurjemman kyydin!

Makkara ei sanonut mitään, hymyili vain aivan erityisen lurjusmaisesti.

Kaupasta ostetaan paljon karkkia ja tarroja mukaan. Ja mummulla aina syödään vaan hyviä ruokia, kuten rupsuleipää ja hurvittelukakkua. Siellä nukutaan lattialla, syödään ulkona ja käydään uimassa.

Aikuiset on tylsiä, mutta mummu ja pappaa ei oikein voi laskea aikuisiksi, koska he lellivät niin paljon. Mummin naapurissa tosin asuu ärsyttävä Viivasuusetä ja Nyrpistys täti, keillä ei ole ikinä hauskaa. ”Pessimisti ei koskaan pety” – oletko koskaan kuullut mitään tylsempää.

Mitä ihmettä. Sedän portailla näyttäisi olevan Räkä-Eetu, hui kauhistus. Paitsi että Eetulla ei näytä olevan niin kamala mukavaa. Ja kerrankin Pikkiriikki ei voi kutsua Räkä-Eetua Räkä-Eetuksi, niin surkea näky hän on, vaan ihan vaan Eetuksi.

Minäpä luulen, että me voisimme antaa niille sinun sukulaisillesi pienen opetuksen.

Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Eetu taikovat Makkaran avustuksella vähän iloa Viivasuun ja Nyrpistelijän elämään. Ja taisihan Eetustakin saada ihan hyvän kaverin.

Pikkiriikin kesä on jatkoa Hannele Lampelan kirjoittamille Pikkiriikki kirjoille. Ninka Rietun kuvitukset ovat ilo silmille tässäkin ja tuovat väriä kirjaan ja elämääni

Operaatio Narsissi

Jännittävän Etsiväkaksikko-salapoliisisarjan uusimmassa osassa kaverukset Tilda ja Oliver ratkovat varastetun Narsissin tapausta. Kyseessä ei ole kukka vaan miljoonien arvoinen taulu, jossa on kuva narsissista. Sen on vienyt kummalliseen kukkopukuun naamioitunut varas.

Tilda on rohkea ja kekseliäs, Oliver taas huippufiksu tyyppi, joka hoksaa asioita, joita kukaan muu ei huomaa. Rikosten selvittämisessä heillä on apunaan myös vainukoira Otto, joka haistaa salaisuudet. Poliisi on pidättänyt taulun varastamisesta epäillyn miehen, mutta hän kiistää syyllisyytensä, eikä tauluakaan ole vielä löytynyt. Tilda ja Oliver päättävät tarttua toimeen ja menevät käymään epäillyn talolla, jossa tapahtuu kummia. Naapuritalosta ryntää ulos vihainen mies, joka alkaa huutaa ja heitellä heitä pulloilla.

”Häipykää!”, mies ärähti taas. Tilda veti Ottoa hihasta. ”Tule”, Tilda sanoi. ”Mennään.” Otto pyristeli vastaan. Se oli saanut vainun jostakin. Se nuuski märkää lunta ja kaiveli jotain kuonollaan. Toinen tyhjä pullo suhahti ilmassa. ”Ala tulla!”, Oliver sanoi. ”Tuo mies on tosi vihainen.” ”Odota, Tilda sanoi ja auttoi Ottoa kaivamaan. ”Mitä siellä on?” Tilda noukki jotain käteensä. ”Avain”, hän sanoi.

Mihin avaimella pääsee, ja liittyykö se jotenkin rikokseen? Siitä Oliver ja Tilda päättävät ottaa selvää.

Kirja kuuluu alakoululaisille suunnattuun Etsiväkaksikko kirjasarjaan, jossa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Operaatio Myrskypilvi, Operaatio Varjomies ja Operaatio Auringonlasku. Sarja muistuttaa paljon suosittua Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaa, ja sitä voikin suositella kaikille niistä pitäneille. Kirjan lopussa on myös pieniä tehtäviä, joiden avulla voi kokeilla omia etsivän kykyjään!

Postauksen kirjoitti Elina Vaajakosken aluekirjastosta.

Anni kaverinkesyttäjä

Nelosluokkalaisella Annilla ei mene hyvin; hänen kaikista paras ystävänsä on muuttanut ulkomaille ja lemmikkipossu Vaappu ei meinaa oikein millään kesyyntyä unelmien lemmikiksi ja kaveriksi. Uusia kavereitakin pitäisi löytää, mutta miten? Anni huomaa käyttäytyvänsä koulussa paljon tylsemmin kuin kotona, onkohan hänen kaveritaitonsa päässeet ruostumaan? Jotain täytyy tehdä ja pian! Onneksi isoveli Akseli kannustaa ja neuvoo Annia kotona omintakeiseen tyyliinsä.

Kaisa Paaston Anni Kaverinkesyttäjä on rennon humoristinen eikä yhtään liian vakava kirja huippukaverien löytämisen vaikeudesta. Anni on päähenkilönä energinen ja menevä tyttö, joka välillä hieman hämmentyy kaverikiemuroiden keskellä, asia, johon on helppoa samaistua vielä aikuisenakin. Tarina etenee vauhdikkaasti, vaikka teksti onkin hivenen tiivistä ja hauska kuvitus auttaa ihmettelemään juonenkäänteitä entistä paremmin.

Kirjan lukee pienempikin lukija melko nopeaan, joskin oma suositukseni lukijalle olisi kolmosluokkalaisesta ylöspäin. Paljon plussapisteitä ropisee aihepiirin rennosta käsittelystä ja tietysti Vaapusta, joka on ihan omanlaisensa lemmikkipossu!

Postauksen kirjoitti Tomi Keljonkankaan lähikirjastosta.

Dixit

Nyt ollaan aivan kallellaan kertomuksiin, vaikka lautapelistä onkin kyse. Dixit on koko perheelle sopiva. Huom.! lapsia ei tarvitse edes olla paikalla, vaikka olisit jo kaksi- tai viisikymmentä. Parhaiten tätä tosin pelaavat ne, joiden mielikuvitus on lapsekkaan ihanan yli lentävää.

Pelissä jokainen on vuorollaan tarinankertoja. Käsikorteistaan hän valitsee yhden, joka muiden täytyy arvata. Kortin kuvaa pääsee tarinanketoja kuvailemaan sanalla, lauseella, äännähdyksellä, lorulla, laululla tai jopa kokonaisella tarinalla.

 Muut valitsevat omista korteistaan yhden, joka sopii kuvaukseen ja kaikki sekoitetaan. Nyt pitäisi päättää mikä on tarinankertojan kortti. Jokainen äänestää suosikkiaan ja pisteitä annetaan sen mukaan. Liian helppoja vihjeitä tarinankertoja ei saa antaa, eikä myös liian vaikeitakaan. On hyvä, jos vain osa arvaa kortin oikein.

Arvaatko oikein jos annan vihjeeksi ”Olipa kerran”

Kauniisti kuvitetuista korteista keksii erilaisia vihjeitä helposti. Ja mielikuvitushan on nyt valttia.