Yön salaisuus

Marraskuun pimeät illat saavat mielikuvituksen laukkaamaan: varjoissa vilahtelee näkyjä, joille ei löydy luonnollista selitystä. Pimeän piiloissa myös kuulee kummia: pienetkin rasahdukset soivat kauhun kaikuina. Blogissa aikaisemmin esitelty Raili Mikkasen teos Suomen lasten kummituskirja sisältää kokoelman helppolukuisia kummitustarinoita, joilla mielikuvitusta voi vielä vähän ruokkia. Kirjan tarinoilla voi pelotella muita – ja itseään. Erityisesti pimeässä.

Teoksen Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja kansikuva
Teoksen Karmeat taruolennot kansikuva

Helpotusta pahimpaan kammotukseen tarjoaa tietenkin tieto. Teoksessa Karmeat taruolennot kerrotaan puistattavaa tietoa ja karmivia faktoja, mutta myös erilaisten uskomusten taustoja. Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja johdattaa tutustumaan maailmanhistorian pimeisiin voimiin, mutta herättää lukijansa myös pohtimaan, mikä niiden todellinen rooli ihmisten elämässä onkaan.

Joskus voi kuitenkin houkuttaa siirtää tieto syrjään ja lumoutua tarinoista, keskittyä kauhun väristyksiin, sukeltaa yön salaisuuksiin. Silloin voi lukea vaikkapa hereisistä.

Oletko joskus pelannut tietokoneella peliä, jossa taistellaan pelottavan näköisiä olentoja vastaan? Juuri kun luulit listineesi olennoista viimeisen, nurkan takaa ilmestyykin kaksin verroin lisää. Taistelun kruunaa pimeästä ilmaantuva kauhu. Olennoista suurin, jota kukaan ei tunnu koskaan voittavan.

Siri Kolun kirjassa Yön salaisuus Leo ajautuu juuri tällaiseen taisteluun, mutta Leo ei taistele tietokoneen näytöllä, vaan tosielämässä, keskellä yötä.

Muistatko ne vuodet, kun isäsi ja äitisi peittelivät sinut nukkumaan, lukivat satuja ja lopuksi sanoivat, ettei mörköjä ole olemassa? Uskoithan heitä? Uskotko vieläkin?

Leo on tähän asti nukkunut yönsä hyvin. Yhtenä myöhäisenä iltana Leolle kuitenkin paljastuu, että äidin ja isän turvallinen jutustelu keittiössä onkin pelkkää lumetta – jutustelu kuuluu nauhoitteelta. Missä äiti ja isä oikein olivat? Ulkonako?

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään. Tämä hiljaisuus sai minut pysähtymään suoraan ulko-ovelle. En ollut enää varma, oliko vanhempien seuraaminen niin hyvä idea.

Lopulta Leo löytää äidin ja isän. Mutta samalla hän löytää jotain muuta. Jotain pelottavaa.

Leolle selviää, että mörköjä todellakin on olemassa. Ne vaanivat meitä joka yö. Vain äidin ja isän väsymätön taistelu pitää möröt erossa autuaan tietämättöminä nukkuvista lapsista.

Nyt kun Leokin on herännyt, ei hän enää voi nukkua tietämättömän unta. Hänenkin on aloitettava taistelu hereisiä vastaan. Aivan helppoa se ei ole, mutta vähitellen Leo löytää sisäisen soturinsa. Tätä taistelua Leo ei aio hävitä! Lumin – Leon pikkusiskon – on saatava nukkua rauhassa! Vaan miksi Leidi, hereisistä suurin, tuntuu olevan niin kovin kiinnostunut juuri Leosta?

Kadun sitä, etten oikeasti opetellut kakkosaseen käyttöä kunnolla silloin, kun minulla oli rauhallisia päiviä. Ajattelin, että minulla olisi aikaa.

Kadun sitä, etten uskaltanut kunnolla ajatella, mitä Leidi minulle yritti viestiä.

Siri Kolun Taika Taksisessa kuvattiin lähiönoitia. Hereisissä saman tyyppiset kuvaukset, tällä kertaa hereisistä, on kirjoitettu Muistiin. Muisti on Mädäntuoksuinen Urkintamateriaali & Infopaketti Sydänyön Törkeistä Inhotuksista. Muistista löytyy kuvaukset muun muassa Morfeista, Vasalleista ja Joukko-taistelijoista. Jokaisella hereisellä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa – aivan kuten meillä ihmisilläkin.

Yön salaisuus aloittaa lasten uuden kauhusarjan Hereiset. Kirjan pelimaailmoistakin tuttu lähestymistapa mörköihin voi pelottaa, mutta sen tuella voi myös asettaa omat pelkonsa turvallisiin raameihin.

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka vauhdissa

Henkka on 10-vuotias lahtelainen poika, jonka mielikuvitus on vertaansa vailla. Hän on FBI:n mies, omistautunut rikoksille ja näkee niitä kaikkialla. Siksipä ei olekaan mikään ihme, että hän ihailee yli kaiken Sherlock Holmesia ja perustaa ystävänsä Kivimutkan kanssa etsivätoimiston.

Henkan kaveri Kivimutka on innokas urheilumies, mutta lähtee Henkan mukaan myös etsiväjuttuihin. Etsivätoimistossa Kivimutkan rooli on pääasiassa tehdä, mitä Henkka ehdottaa, koska Henkka on selvästi enemmän innoissaan salapoliisijutuista ja fiksumpi keksimään, miten tapauksissa edetään. Kivimutka ehkä kuitenkin mieluummin pelaisi jääkiekkoa ilman luistimia kuin ratkoisi rikoksia.

Ensimmäisessä kirjassa Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka Henkka näkee kotimatkallaan murhan ainekset:

Ruskeat sukkahousut roikkuivat orapihlaja-aidassa Pumpputie 12:n kohdalla, paikassa, johon niillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa.

Se oli sillä selvä, oli tapahtunut murha. Aita oli rouva Luukan ja housut murhatun naisen, kenenkäs muun. Ruumista ei näkynyt, mutta muuten tapahtuma oli lähellä ratkaisuaan. Koska sukkahousut olivat pienet ja rouva Luukka oli paksu, rouva ei ollut murhan uhri. Se oli joku muu, laihempi.

Ei auta, vaikka äiti yrittää vakuuttaa, ettei välttämättä ole kyse murhasta. Onhan mahdollista, että joku on vaan kadottanut sukkahousunsa. Henkka päättää alkaa selvittää, kuka voisi olla sukkahousujen omistaja. Mukaan rikosta ratkaisemaan tulee myös Kivimutka ja yhdessä pojat alkavat käydä naapuruston taloja läpi. Mistä löytyisi sukkahousujen omistaja, keskikokoinen nainen? Kaikki eivät kuitenkaan pidä uteliaista salapoliiseista, ja pojat joutuvat itsekin myös todelliseen vaaratilanteeseen. Onneksi asiat ratkeavat parhain päin ja rikos lopulta selviää.

Kalle Veirton kirjoittamassa ja Kariston julkaisemassa sarjassa on ilmestynyt jo 22 kirjaa. Kesäisiin tunnelmiin päästään esimerkiksi Henkka ja Kivimutka ja hitonmoinen lohisoppa sekä Henkka ja Kivimutka ja Kurppa 16 -kirjoissa. Etsivätoimiston kesään kuuluu ihan kesäisiä juttuja kuten mökkeilyä, kalastusta ja uintia, mutta tietysti myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tosi helppoa ja kivaa kesälukemista kaikille jännityksen, huumorin ja urheilun ystäville – lue vaikka koko sarja!

Henkka ja Kivimutka-sarjasta on tehty myös elokuva, jonka ovat ohjanneet Väinö Weckström ja Jarkko Felin. Käsikirjoituksen tekemisessä on ollut apuna myös kirjailija Kalle Veirto, ja se omalta osaltaan on varmasti vaikuttanut siihen, että elokuvaan on saatu luotua sama huumorin ja jännityksen värittämä vauhdikas tunnelma kuin kirjoissakin. Elokuvan trailerista pääset mukaan tunnelmaan, löydät sen täältä .

Vinkin kirjoitti Tuula pääkirjastolta

Tässä oli kesäkuun toinen päivityksemme. Heinäkuussa blogi lomailee. Seuraavan kerran tapaammekin siis elokuussa, 3.8.

Mukavaa kesää! 😍🌼📕

Ystäväni metsä

Minulla on vihreä muistikirja. Piirrän ja kirjoita juttuja, joita tulee mieleen metsässä.

Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirja (Teos 2022) kertoo lapsen havaintoja metsästä ja luonnosta. Metsä on täynnä leikkiä, taikaa ja kauneutta, tonttujen ovia.

Koneiden, rahan ja tuhon maailma ei kuitenkaan pysy kaukana. Aikuiset puhuvat, että metsä on KAAVOITETTU. Outo sana ihmetyttää ja pelottaa. Mitä se tarkoittaa? Mitä metsälle tapahtuu?

Aamulla metsä ryskyy. Metsäkoneiden jäljiltä puut makaavat maassa. Kaarna käpertyy äidin syliin turvaan.

Jos olisin nuorempi, taistelisin vastaan, Inna-mummu sanoo.

Järjestäisin mielenosoituksen! Nyt en enää jaksa.

Mutta Kaarna jaksaa. Hän järjestää oman, hiljaisen mielenosoituksensa. Kaarna ripustaa muistikirjasta repäistyt sivut narulla puihin.

Älkää kaatako

vihreitä ovia,

älkää viekö

nojausrunkoja

ja kaidepuita.

Jos viette,

me voidaan kaatua.

Yllättäen metsässä on toinenkin lapsi, Tuulipoika, joka ihmettelee Kaarnan mielenosoituslappuja puissa. Hän ei ole huolissaan puiden kaatamisesta, sillä hän tietää, miksi metsän paikalle ei voi rakentaa kerrostaloja. Yhdessä he lähtevät katsomaan metsän salaisuutta.  

Metsämuistikirja täytyy lukea useamman kerran, jotta voi makustella kaikkia sen eri puolia. Teksti ja kuvitus on monitasoinen, erilaisia tekstityyppejä ja kuvitustekniikoita yhdistelevä, metaforia ja symboliikkaa vilisevä. Luonnonsuojelun sekä ihmisen ja luonnon rinnakkaiselon teemaa pyöritellään eri puolilta. Ystävyys metsän kanssa saa konkreettisen hahmon Tuulipojassa. Runsaasta kuvastosta ja tekniikoista huolimatta tarinan punainen lanka säilyy ja lukija jännittää, pelastuuko metsä.

Kirjassa on haikea, melankolinen sävy, joka loppua kohden hälvenee ja toivo alkaa sarastaa. Tarinassa sadun lumo punoutuu osaksi arkimaailmaa. Metsä tulee lähelle, niin että voi melkein tuntea neulaset jalkojen alla, tuulen hiuksissa ja nähdä tontun pujahtavan tupaansa juurakon alle. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, miten paljon metsä voi merkitä ja miten paljon se voi antaa. Jos metsä kaadetaan ja luonto tuhotaan, kaatuuko ja tuhoutuuko lopulta samalla ihminenkin?

Jos pidit Metsämuistikirjasta, saattaisit pitää myös Reetta Niemelän Ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirjateoksesta tai Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon kuvakirjasta Ystävä joella.

Monikielisyyden juhlaa

Satakielikuukausi on monikielisyyttä juhliva jakso Kansainvälisen äidinkielen päivän (21.2.) ja Maailman runouden päivän (21.3) välillä. Kuukautta on vietetty Suomessa vuosittain jo vuodesta 2015 lähtien. Kansainväliseltä nimeltään Multilingual Month juhlistaa kielellistä rikkautta. Tavoitteena on haastaa kaikki tarkastelemaan äidinkielen ja kielten merkitystä eri näkökulmista. Vinkki haasteeseen: tutustu tuttuun teokseen vieraalla kielellä. Kokeile vaikkapa lukea samaa kirjaa kahdella kielellä rinnakkain!

Moni suomalaisen kirjailijan teos on käännetty – mahdollisesti monelle – vieraalle kielelle. Lastenkirjainstituutin ylläpitämästä Kolmen tähden tietoa -tietokannasta voit katsoa, mille kielille kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja on käännetty. Osa näistä teoksista löytyy myös Keski-kirjastojen kokoelmista. Jos suosikkiasi ei Keski-kirjastojen kokoelmista löydy, kurkkaa Monikieliseen kirjastoon. Monikielinen kirjasto sijaitsee Helsingin pääkirjastossa Pasilassa, mutta se toimittaa aineistoa myös muualle Suomeen. Ota yhteys oman kirjastosi asiakaspalveluun ja kysy ohjeet asiointiin Monikielisessä kirjastossa.

Alla pari kirjaparia, jotka löydät suoraan Keski-kirjastojen kokoelmista. Nämä teokset voit siis tuttuun tapaan varata verkkokirjastostamme omaan lähikirjastoosi noutoa odottamaan. Lukuiloa – sadoilla kielillä!

Tomi Kontion kirjoittama kirja Koira nimeltään Kissa on rosoinen tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Koira syntyy pohjoisen metsissä. Se saa ainoana pentueen eloonjäävänä äidiltään nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä ajattelijoita.

”Sisaruksistasi tuli enkeleitä”, äiti sanoi. ”Ja sinusta tuli Kissa.” ”Kissat ovat itsenäisiä”, äiti sanoi minulle, kun olin pieni. ”Ja sinä tarvitset itsenäisyyttä, koska minun pitää jättää sinut.” Äiti pirautti muutaman kyyneleen ja lähti.

Itsenäinen Kissasta tuleekin – pakon edessä. Muutto etelän suurkaupunkiin tuntuu vain korostavan itsenäisyyttä – joka paljastuukin yksinäisyydeksi. Eikä elämää helpota se, että äiti opetti Kissalle, ettei kehenkään saa luottaa. Lopulta Kissa huomaa olevansa itsenäinen Kissa, joka ei uskalla luottaa kehenkään – ei edes itseensä.

Sitten Kissa kohtaa ihmisen, jonka nimi on Näätä. Näätä tietää, että on vaikea elää, jos ei luota kehenkään. Silloin on vain hyvin surullinen tai hyvin, hyvin itsenäinen. Tai sitten vain yksinäinen.

”Nyt se on loppu”, Näätä sanoi parta väpättäen. ”Mikä on loppu?” kysyin. ”Yksinäisyys.” Näätä kumartui eteeni ja katsoin minua suoraan silmiin. Hän tarttui niskaani ja painoi minut rintaansa vasten. Tunsin kuinka hänen sisällään kumisi suuri sydän.

Siitä lähtien Kissa ja Näätä eivät enää olleet yksinäisiä. He olivat ystäviä.

Koira nimeltään Kissa löytyy Keski-kirjastoista suomen lisäksi espanjaksi julkaistuna. Yle Areenasta voit kuunnella tarinan myös radioteatterin tulkintana.

Siri Kolun Me Rosvolat aloittaa kokonaisen rovoseikkailusarjan. Sarjan ensimmäinen osa löytyy Keski-kirjastoista myös persiaksi.

Rosvolat on nimensä mukaisesti rosvoperhe. Perheeseen kuuluvat äiti Hilda, isä Hurja-Kaarlo, pojat Kalle ja Kulta-Pete sekä perheen tytär, kaikessa täydellinen Hele. Rosvolan perhe ei rosvoa rahaa, ne on pelkkiä hiirenpiaruja – kuten kulta-Pete sanoisi. Sen sijaan Rosvolat rosvoavat kaikkea tarvitsemaansa. Mieluisimpia ovat irtokarkit, liha ja muut syömiset, barbit, täydelliset pelikortit sekä kaikenlainen lukeminen. Kesäkuun toisella viikolla ryöstösaaliiksi kuitenkin joutuu – tai pääsee – Vilja. Vilja ryöstetään Viljan isän uuden BMW:n takapenkiltä, siskonsa Vanamon vierestä, kesken mehevän sisaruskähinän, matkalla mummolaan. 

Se oli nopeasti ohi. Vanamo luuli sen olevan tositeeveetä, ja siinä kohti kun Hurja-Kaarlo nappasi karkkipussin ja minut takapenkiltä, hän oli hetken aikaa hyvin pettynyt. – Hei älä Viljaa ota, mä olen tosi paljon parempi kilpailija!

Alkuun Vilja on luonnollisestkin hämillään. Hän yrittää jopa karata kotiin kerran tai pari. Pian Viljan karkausyritykset loppuvat kuitenkin lyhyeen, kun Vilja huomaa, että kesästä Rosvoloiden parissa on to-DEL-la-kin – kuten Rosvolat asiaa painottaisivat – tulossa unohtumaton. Vilja oppii Rosvoloilta kesän aikana paljon rosvouksesta – ja elämästä yleensäkin. Hyvän maantierosvon on näytettävä maantierosvolta – aivan kuten presidentin on näytettävä presidentilt. Rosvon on oltava itsepäinen – mikäli rosvo ei ole itsepäinen, ei ylimääräisen omaisuuden siirtämistä kohteelta itselle saa toteutettua. Myös maine on tärkeää. Mainetta saadaan ryöstämällä paljon ja uskaliaasti. Mainetta voidaan saada myös kehittämällä oma merkkirikos. Merkkirikos on nokkela uusi ryöstötapa, jossa on käytetty erityistä kekseliäisyyttä ja häikäilemättömyyttä. Myös Vilja kehittää merkkirikoksen tuon kesän aikana. Se tulisikin olemaan täydellinen rikos. 

Kolmen seikkailu-unen jälkeen havahduin siihen, että mieleni oli keksinyt ratkaisun täydelliseen keikkaan. Kalle nukkui syvää unta ja mumisi tyynyynsä. MInä oli todella kutonut suunnitelman. Sellaisen, jossa minut unohtanut perheeni saisi ansionsa mukaan.

Ja vielä ripaus mörköjä. Pääkuvassa on esillä Tuutikki Tolosen Mörkövahti ranskankielisenä käännöksenä. Mörkövahdista lisää huhtikuun 2020 postauksessamme. Vaan kuinka sujuukaan mörköily ranskaksi?

Kun poni muutti kerrostaloon

Aura on aina toivonut lemmikkiä, ja nyt hänen toiveensa toteutuu. Ei kuitenkaan aivan tavallisella tavalla.

Kipeänä ollut Aura katselee ulos ikkunasta, näkee jotain ruskeaa ja pyöreää vilahtavan etuovesta sisään ja kolistelevan vintille.

Aura kuulosteli hetken ja lähti sitten kiipeämään portaita. Kun hän ehti ylätasanteelle, hän näki jotakin karvaista ja pulleaa. Se oli poni.

– Hei poni, Aura sanoi.

– Hei tyttö, poni vastasi.

Sillä oli pitkä ja paksu otsatukka, jonka alta pilkistivät kirkkaat silmät. Silmissä oli vähän epäluuloinen katse.

– Mitä sinä täällä teet? Aura kysyi.

– Ajattelin muuttaa tänne asumaan, poni vastasi ja ravisti vähän kaulaansa.

Kemppaiseksi itseään kutsuva poni päätyy Auran kotiin välipalalle ja yökylään. Äiti ja isä eivät antaisi ikinä pitää Kemppaista, joten Aura ei uskalla kertoa heille. Ponin pito kerrostaloasunnossa osoittautuu varsin hankalaksi, varsinkin kun se täytyy olla suuri salaisuus. Mihin piilottaa kaikki höyryävät kakkakikkareet ja saada purtavaa alati nälkäiselle asukille?

Kemppainen on myös aika epeli, itsepäinen olento. Vai Aurorako se onkin itsepäinen ja omistushaluinen. Kahden jääräpään yhteensovittaminen ei mene ongelmitta, ja suuren riidan päätteeksi Kemppainen katoaa. Voiko Aurora löytää enää ystäväänsä?

Päivi Lukkarila on kirjoittanut lukuisia hevoskirjoja, ja onnistuu tässäkin hassuttelevassa ponikirjassaan Kerrostaloponi Kemppainen tavoittamaan omatahtoisen ponin olemuksen hersyvällä tavalla. Tytön ja ponin edesottamuksia on mukava seurata. Kukapa eläinten ystävä ei joskus olisi haaveillut omasta eläinkaverista, vaikka olisi tiennyt, että se ei oikeasti olisi mahdollista. Tarina antaa hetken kuvitella, mitä jos sittenkin…

Lukkarila on punonut tarinaan ystävyyden, vapauden, eläintensuojelun ja rehellisyyden teemoja. Voiko toisen olennon todella omistaa? Voiko valehtelu johtaa mihinkään todella kestävään? Ilman kyyneliä ja vaarallisia tilanteita ei selvitä, mutta kirjassa on elämänmyönteinen ja kantava tunnelma. Ilmeikkäät kuvat on piirtänyt sähäköistä siileistään tunnettu sarjakuvataiteilija Milla Paloniemi.

Hymyarvio (yksi naama = ihan kiva, 2 naamaa = mukavaa luettavaa, 3 naamaa = tykkäsin! 4 naamaa = no nyt on hyvä, viisi naamaa = aivan super-huippu)

Tykkäsin kuin possu puurosta 😊😊😊😊

Hauskuus: 😊😊😊

Kauhistuttavuus/Kauhu: –

Ystävyys voi yllättää

Ystävänpäivää vietetään 14. helmikuuta. Ylen Oppiminen -sivulla kerrotaan ystävänpäivän eli Pyhän Valentinuksen päivän alkuperästä olevan erilaisia käsityksiä. Päivää myös juhlitaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Päivän tunnus, ystävyyttä ja rakkautta kuvaava punainen sydän, lienee kuitenkin tuttu niin meillä kuin muuallakin.

Suomessa ystävänpäivän vietto on melko uusi tapa. Vasta 1980-luvulla päivän saattoi löytää kalentereistamme. Kerrotaan, että alun perin Valentinen päivänä saattoi rakkaudentunnustuksen lähettää salaisenkin ihailun kohteelle. Nykyisin suurin osa ystävänpäivän tervehdyksistä taitaa kuitenkin mennä jo valmiiksi tutuille ystäville ja läheisille.

Ystävänpäivän tervehdys voi olla postikortti, tekstiviesti tai lämmin halaus. Ystävänpäivää voi viettää vaikkapa yhdessä ystävän kanssa lukien. Päivää voi viettää myös niiden ystävien parissa, jotka odottavat sinua kirjankansien välissä.

Rose Lagercrantzin kirjassa Onnentyttö Dunne tutustumme ekaluokkalaiseen Dunneen. Dunne jännittää koulun alkua. Opettaja on kuitenkin mukava ja läksyjen tekokin on Dunnen mielestä mukavaa puuhaa koulun jälkeen. Parasta kuitenkin on, kun Dunne löytää luokaltaan uuden ystävän, Ella Fridan. Vaikka Dunnen elämässä on surujakin, tuo Ella Frida Dunnen elämään sellaista iloa, mitä vain paras ystävä tuoda voi. Ystävyys kantaa monen murheen yli. Ystävyys voi kantaa kilometrienkin taa.

Dunnen elämästä kerrotaan nyt jo sarjan seitsemässä kirjassa. Ystävyys Ella Fridan kanssa jatkuu, mutta samalla Dunne oppii, ettei ystävyys aina ole helppoa. Tarinat Dunnen arjesta iloineen ja suruineen ovat helposti lähestyttäviä, silti vahvoja ja raikkaita. Kurkkaa myös Tanjan ajatukset Dunnesta!

Aina ystävyyden syttyminen ei ole helppoa. Helpoiten ystävyys ehkä syntyy, kun uuden ystävän kanssa löytyy heti yhteisiä jutunaiheita tai yhteistä tekemistä – aivan kuten Dunnella ja Ella Fridalla. Joskus taas ystävyyden synnyttäminen vaatii vaivannäköä ja vähän kärsivällisyyttäkin. Kaisa Paaston kirjassa Anni kaverinkesyttäjä tutustumme Anniin, joka kokee olevansa kuin kaksi eri ihmistä, rippuen siitä, ollaanko koulussa vai kotona: kotona reipas ja hauska Anni onkin koulussa syrjään vetäytyvä ja vähän outokin. Mutta kuten Annin isoveli tietää: oudot ovat parhaita! Heidän kanssaan ystävyyden syntyminen vain vaatii ehkä himpun verran enemmän vaivannäköä. Ja vaivaa Anni päättää nyt nähdä. Hän suunnittelee kesyttävänsä itselleen kaverin, mutta lopulta kesyttäjää taitaakin tarvita Anni itse. Vaan kuinka kaverinkesytys oikein tapahtuukaan? Kurkkaa myös Tomin mietteet Annista!

Julian Goughin helppolukuinen kirjasarja Karhu ja Kaniini esittelee ensimmäisessä osassaan nimensä mukaisesti samassa metsässä asuvan karhun sekä kaniinin, jolla on kamalat tavat. Siinä missä karhu rakentaa kevään ensimmäistä lumiukkoaan laulellen, käyttäytyy kaniini kuin pahin äkäpussi. Vaan kuin vahingossa kaniini määrittelee ystävyyden – ainakin noin periaatteessa.

”Ainoastaan älykääpiö”, kaniini huomautti, ”lykkii lumipalloa YLÄMÄKEEN…” ”Ai miten niin,?” karhu kysyi.” ”Koska: painovoima.” ”Mikä se on?” karhu ihmetteli. ”Painovoima”, kaniini totesi tärkeänä, ”on kummallinen voima, joka vetää kaiken muun puoleen.” ”Jaa!” karhu nyökkäili. ”Ai niin kuin ystävyys?”

Karhu näkee ystävyyttä kaikkialla. Kaniini taas syö omaa kakkaansa. Lopuksi ystävykset rakentavat yhdessä tuumin lumiukon. Lukijan kasvoille leviää hymy.

Lastenkirjoissa ystävyys on lähes aina esillä – joko suoraan tai välillisesti. Ystävyyttä käsitteleviä lasten ja nuorten kirjoja voi löytää verkkokirjastosta esimerkiksi aihesanalla ystävyys. Hakutulos on varsin kattava. Rajaamalla tulosta vaikkapa aihesanoilla eläimet, erilaisuus tai auttaminen, hakutulos kaventuu. Tarinan keinoin voidaan kertoa ystävyydestä niin monella tapaa. Tarinoissa voidaan kertoa uuden ystävän löytämisestä, ystävän menettämisestä, yksinäisyydestä, sisarten välisestä ystävyydestä tai vaikkapa eläinystävistä.

Emilia Dziubakin tietokirjassa Ällistyttäviä ystävyksiä kerrotaan erilaisten ystävysten kohtaamisista kasvien ja eläinten maailmassa. Kirjan kertojaääni, hyvin erityinen kissa nimeltään Homeros, lähtee etsimään ystävyyttä. Haussa Homeroksella on täydellinen ystävä. Vaan mitä se oikeastaan tarkoittaakaan?

Homeros törmää matkallaan muun muassa ystäviin, jotka hoitavat toisiaan sekä ystäviin, jotka ovat ystäviä tietämättään. Homeros löytää myös täydelliset ystävät, mutta kohtaa myös valheellisia ystäviä. Kun pitkä matka alkaa väsyttää, on Homeroksen palattava kotiin. Ja kyllä, kotoa löytyy kuin löytyykin parhaan ystävän syli. Kirja lopussa voit leikkimielisesti testata millainen ystävä sinä olet. Oletko kuin kimalainen, kuin papu, vai kuin itse Homeros?

Kaikkien kanssa ei voi olla ystävä. Mutta ystävällinen voi aina olla. Ja joskus ystävyys voikin yllättää. Pelokkaintakin hiipijää.

Hui, sanoi aina Hui, mistä hänelle myös nimi siunaantui. Lähti matkaan yksin Hui – miten lie, noin vaarasta innostui. Oli alkuun vastassa otukset karmeat, oli matkaa vaikea taittaa. Miten perille pääsisi, voisiko joku pelolle kampoihin laittaa? Yllätti apu yllä joen, johti ystävyyteen, poisti pelon, tuon pikimustan noen.

Kuinka onnelliseksi voi tullakaan kun pelkonsa pystyy kohtaamaan. Sain sydänystäviä rakkaita kaksi, tulin moninverroin rohkeammaksi.

Pelotonta ystävänpäivää!

Nenäkkäitä juttuja

Marraskuussa, erityisesti tänä marraskuisena perjantaina ovat perinteisesti tapetilla nenät. Ei omat tuulenhalkojamme, vaan muiden nenännykeröt ja nuuhkuttajat. Ajatuksena on katsoa omaa nenäänsä pitemmälle ja auttaa niitä, jotka ovat kurjimmassa asemassa. Nenä-teeman innoittamana blogissa luodaan katsaus pariin hurmaavaan tarinaan.

Hannele Huovin sadussa Kaksi hauskaa akkaa saadaan selitys sille, mistä nenät tulivat.

Siihen aikaan kun ihmisillä ei vielä ollut nenää, eleli syrjäisessä saarivaltakunnassa kaksi hauskaa akkaa. – – Eukoille tuli metsäpolkuja kävellessään outo halu painaa kasvot lähelle juuri avautuneita kukkia. Heistä tuntui, että kukista virtasi ilmaan jotain hienoa ja ihmeellistä ainetta.

Jotta voisivat haistaa tuon ihanan tuoksun, tarvitsevat akat nenän ja päättävät ruveta sellaista tekemään. Yrityksen ja erehdyksen kautta nokat ovat viimein valmiina.

Nenä oli heidän mielestään niin mukava, etteivät he enää liikkuneet missään ilman nenää. Heistä alkoi tuntua, että muillakin ihmisillä pitäisi olla nenä. Ilman nenää ihminen ei tiedä juuri mitään maailmasta, tuumasivat eukot.

Ja niin akkojen taitavissa kätösissä alkoi muotoutua neniä muillekin. Mutta millä tavalla, sen saat lukea itse. 😊 Huovin kirjassa Maailman paras napa (Tammi) on muitakin mielikuvituksellisia selityksiä ihmiskehon osille – monta mukavaa jutunjuurta muksujen iltapuhteelle. Tunnelmalliset kuvat ovat Kristiina Louhen.

Satu Varjosen kynäilemässä ja Mari Luoman kuvittamassa kirjassa Voihan nenä! (Minerva) noitatyttö Telma aloittaa koulun. Telman upea, pitkä kyömynokka saa heti ensimmäisenä päivänä paljon huomiota osakseen. Hyväsydäminen Telma ei toisten ikävistä vihjeistä hoksaa loukkaantua, vaan pikemminkin päinvastoin yrittää ymmärtää näiden ajatuksia. Muutama taika ja väärinkäsitys on luvassa, ennen kuin asiat selviävät. Ihmisten tavat ja ulkonäköihanteet kun ovat vallan toiset kuin Telmalla ja tämän ystävällä, noitavanhus Myrtillä.

Hauska ja salaviisas kirja, joka opettaa, että jokaiselle sopii parhaiten hänen ihka oma nenänsä, millainen se sitten onkin.

Löydä sisäinen Momosi!

Michael Ende (1973, suom. 1977): Momo

Suuren kaupungin laidalle, erään amfiteatterin raunioihin, muuttaa eräänä päivänä pörröpäinen tyttö nimeltään Momo. Momo on pieni ja laiha ja kulkee tilkuista ommellussa hameessa ja liian suuressa miestentakissa, eikä kukaan tiedä, minkä ikäinen hän on. Hän kulkee aina avojaloin, paitsi talvella hän panee joskus kengät jalkaan. Momo ei omista mitään muuta kuin asioita, jotka on itse löytänyt tai saanut lahjaksi.   

Momon elämä on aluksi ihanaa amfiteatterin kivikopperossa. Hänen luonaan käy paljon kaikenikäisiä ystäviä. Momolla on nimittäin taito: hän osaa kuunnella ihmisiä. Momo kuuntelee oikeastaan kaikkia, koiria, kissoja, sadetta, puiden suhinaa ja jopa hiljaisuutta. Sellaisella hetkellä häneen soljuu musiikkia, tähtitaivaan alla. Ja niinä öinä Momo on hyvin onnellinen.  Momolle rakkaimmat ystävät ovat Beppo Kadunlakaisija ja Gigi Turistiopas. 

Mutta pian harmonia särkyy. Lähiympäristössä alkaa nimittäin tapahtua jotakin perin kummallista. Koko joukko harmaita herroja soluttautuu ympäri kaupunkia ja alkaa varastaa ihmisiltä aikaa.  Ja heidän vaikutuksestaan ihmiset alkavat säästää aikaansa. Ajan säästämisestä tulee asukkaille uusi tapa elää. Tärkeää on, että saa tehtyä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Eikä sillä ole väliä, tuottaako työ iloa tekijälleen. Sen myötä koko kaupunki alkaa muuttua. Ja ihmisistä tulee apeita, he sairastuvat tylsyyteen. Tinkiessään kaiken aikaa jostakin muusta, heillä ei enää ole lainkaan aikaa esimerkiksi hauskan pidolle. Mutta tämän kertomuksen suurin opetus on, että aika on elämää ja elämän paikka on sydän, jossa tunteet elävät.

Momo, aitona ja oman totuutensa tietävänä tyttönä, näkee harmaiden herrojen läpi, toisin kuin muut kaupungin asukkaat. Momo saa selville, että harmaat herrat aikovat imeä ihmiset kuiviin. Niinpä Momo saa suuren tehtävän: hänen on palautettava ihmisille heidän oma aikansa takaisin. Apua tehtävän suorittamiseen hän saa itse ajan jakajalta, mestari Horalta. Oppaana hänellä on kilpikonna Kassiopeia sekä tietysti oma rohkeutensa.

Momo on viisas ja sieluun menevä romaani yhden ihmisen yksilöllisyyden voimasta ja rakkaudesta. Momo opettaa, että aika on aina arvokasta, kuten on ihmisen vapaus päättää, mitä ajallansa tekee, vaikka maailmassa vallitsisi voimat, jotka vaatisivat toista. Vaikka Momo on vanha kirja, sen sanoma on edelleen ajankohtainen, suorastaan ikuinen, kuten klassikossa tapaa olla. Momo sopii hyvin ääneen luettavaksi koululaisen kanssa, mutta myös varhaisteini voi saada kirjasta paljon irti, kuten 47-vuotias kirjastonhoitajakin 😊.

Lue tämä ja löydä sisäinen momosi!

Sisäistä Momoaan etsi Tanja Halssilan kirjastosta.

Rudolf Ryöväri(ttäre)npoika

Rudolfin on rauhaa rakastava poika, joka pitää lukemisesta, sellon soittamisesta sekä kurkkuvoileivistä. Rudolfin perhe on, noh – erilainen. Rudolfin äiti ja isoäiti ovat pahamaineisia rosvoja, joiden seurassa housunpuntit alkavat tutista.

Hänen isoäitinsä, Regina Rosvo, oli pahamaineinen nainen, josta oli kirjoitettu jopa lauluja. Hänen äitinsä Raisa Rosvo oli kuitenkin kaikkein pahin. Raisa oli niin kauhean pelottava, että vaikka hän oli nainen, hänen poskistaan rohisti takkuinen musta parta ihan vain siitä syystä, ettei se muutakaan uskaltanut. Kun Raisa Rosvo huusi lounasaikaan perhettä syömään, käskyä tottelivat metsän eläimetkin.

Isä ja isoisä eivät ole kestäneet mokomaa melskaamista ja ovat karanneet jonnekin. Rudolfia kohtaan isoäiti ja äiti ovat tietenkin sulaa hyvyyttä ja huolenpitoa. Vaikkakin äidin ja isoäidin mielestä Rudolf menee pilalle, kun ei osoittanut merkkejä rosvomaisuudesta ja on liian kunnollinen.

Rudolf ei taas voi hyväksyä varastamista, se on väärin. Elo on myös aika yksinäistä, varsinkaan kun Rudolf ei saa mennä kouluun.

– Ei puhettakaan että menet kouluun pilaamaan suvun huonon maineen! Raisa huusi päättäväisesti.
– Kun minä olin nuori, kouluja ei ollut keksittykään – ja katso millainen minusta silti tuli, Regina sanoi.
– Lukutaidoton, Rudolf huomautti.
– Lukeminen ja lukeminen. Pyh, Regina sanoi selvästi loukkaantuneena. – Mitä hyötyä lukemisesta muka on? Kauppa se on mikä kannattaa.
– Tai kaupan rosvoaminen, Rudolf sanoi ja hänen sappensa kiehui –.

Rudolf saa tarpeekseen perheen rosvoelämästä ja alkaa punoa juonta, jolla suvun naiset saadaan kaidalle tielle. Avukseen Rudolf saa odottamatta tiedenero Mataleenan.

Roope Lipastin kirjoittama ja Anton Lipastin kuvittama Rudolf Rosvo ja hirveä suku on hauska, ohut kirja, jolla on yllättävä loppu. Siinä puhutaan erilaisuuden ymmärtämisestä sekä perhe- ja kaverisuhteista. Toivottavasti jatko-osia on tulossa!

Rosvoelämään kurkisti Iiris pääkirjastolta.

Saattaisit pitää myös kirjoista:
Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Rantala & Lehtola: Mauri Murtautuja
Walliams: Pankkirosvon poika
Kolu: Me Rosvolat -sarja

Tillyn seikkailut ihmemaassa

Tilly asuu isovanhempiensa kanssa kirjakaupan ”takahuoneessa” Pohjois-Lontoossa, Englannissa. Mummi ja vaari omistavat tuon tunnelmallisen kirjakaupan, jonka hyllyrivien välissä ja upottavissa nojatuoleissa Tilly on viettänyt koko elämänsä.

Kirjat ja lukeminen ovat Tillylle niin tärkeitä asioita, että hänestä tuntuu kuin jotkut kirjojen henkilöistä olisivat todellisia. Että he olisivat tärkeämpiä ja parempia ystäviä kuin tosimaailman Gracet, jotka ovat unohtaneet vanhat ystävänsä liittyessään verkkopallojoukkueeseen.

Hän löysi kirjoista ystäviä, joita eivät rasittaneet koulun monimutkaiset kaveruuskiemurat. Joskus Tilly arveli, että jollain oppitunnilla oli selitetty, mitä ystävyys oikein tarkoitti, mutta hän oli ollut silloin kipeä ja poissa koulusta eikä ollut siis koskaan päässyt asiasta jyvälle.

s. 14-15

Vaikka elämä isovanhempien hellässä ja kannustavassa huomassa on hyvää, Tillya vaivaa suuri menetys: hänen äitinsä on kadonnut jälkiä jättämättä Tillyn ollessa pieni, eikä isästä ole yhtään enempää tietoa.

Syysloman alkaessa Tilly haahuilee kotitalon huoneissa ja kaupan puolella etsien jännitystä ja tekemistä. Verkkaisiin lomapäiviin alkaa tulla säpinää, kun Tilly löytää keittiön komerosta äitinsä vanhat kirjat. Koulukaveri Oskar pyytää myös Tillyltä apua lomaläksyn tekemiseen: on luettava kirja kirjailijalta, jonka teoksia ei ole aiemmin lukenut. Lisäksi kirjakauppaan tupsahtaa yllättäen tuntematon tyttö, joka lukijalle saattaa kuitenkin olla varsin tuttu:

”Minä tiedän, mitä sinä taatusti ajattelet”, tyttö sanoi murteella, jota Tilly ei osannut paikantaa. ”Sinä ajattelet, että on siinä langanlaihalla tytöllä kammottavaa kestämistä tarpeekseen, jos hän on saanut riesakseen vielä punaiset hiuksetkin.” – – Mutta voitko koskaan antaa minulle anteeksi?” ”Ai mitä niin? Tilly aivan ällistyi tytön uutta äänensävyä. ”Minun kammottava käytökseni. En ole edes esittäytynyt. Nimeni on Anna. Lopussa a.”

Oikeastaan kirjakaupassa alkaa vilistä hieman erikoisia tyyppejä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kaikilla ei taida olla hyvät aikeet. Mummi ja vaarikin ovat varsin salamyhkäisiä. Ilma suorastaan ritisee taikuutta ja seikkailuja. Mitä oikein on meneillään?

Anna Jamesin kirjoittama ja Marja Helasen suomentama Tilly ja kirjamatkaajat on kirja, joka houkuttelee lukemaan muita kirjoja. Voit laskea, kuinka monta eri kirjaa tai niiden henkilöhahmoa mainitaan tai joihin muutoin viitataan kirjan sivuilla.

Kirjamatkaajat on kunnianosoitus maailmankirjallisuuden klassikkokirjoille. Samalla se leikittelee ajatuksella toden ja mielikuvituksen hämärtymisestä ja lomittumisesta.

Kaiken kaikkiaan se on virkistävä ja voimauttava kirja, joka kuvaa lämminhenkisesti perhesuhteita, vanhemman menettämisen aiheuttamaa surua, itsensä löytämistä sekä kaveriasioita. Samalla se on hurja seikkailukirja merirosvoineen ja pahis-tyyppeineen.

Kirjaa pohti Iiris pääkirjastolta.

PS. Tämän kirjan jälkeen saatat haluta lukea myös nämä