Lempeästi surusta

Pyhäinpäivänä sytytetään kynttilöitä rakkaiden muistoksi. Miten jutella lapsen kanssa surusta, kuolemasta, kaipauksesta?

Maarit Lallin kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama Hymykuopat -kuvakirja kertoo lämminhenkisesti perheen kohtaamasta surusta, ja on yksi niistä hyvistä kirjoista, joiden avulla voi lapsen kanssa pohdiskella suuria kysymyksiä.

Nelivuotiaiden kaksosten, Tiituksen ja Tildan, perheeseen kuuluu äiti, isä ja mummi. Jo ensi sivuilta huomaa, että lapsilla on läheiset ja mutkattomat suhteet vanhempiinsa. Tiituksesta ja Tildasta on ihan parasta kuulla isän nauravan ja painaa sormensa isän hymykuoppiin. Hymykuopat kuitenkin katoavat, kun mummi kuolee. Muksut koittavat saada taas hymykuopat esiin tempauksillaan, mutta saavat vain lisää itkua aikaiseksi (saattaisin minäkin itkeä, jos lapset leikkaisivat itse hiuksensa).

Kun äiti lähtee työreissulle, huolettaa Tiitusta ja Tildaa, kuka heistä pitää huolta. Isällä onkin uudessa roolissaan ja surutyössään enemmän sulateltavaa kuin hän arvaakaan. Saadaanko hymykuopat lopulta takaisin?

Teos onnistuu raskaasta aiheestaan huolimatta olemaan sopivasti humoristinen ja samalla herkkä. Tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta. Kirjassa keskitytään enemmänkin surevan aikuisen ja lapsien väliseen suhteeseen, ei niinkään lapsen omakohtaiseen suruun. Rivien välistä pilkistää kujeilevasti mummin persoonallisuus sekä toivo siitä, että kuoleman tuolla puolen on muutakin kuin tyhjyyttä.

Mummi oli isän ikioma äiti. Siksi isällä on niin kova ikävä mummia. Minulla ja Tildallakin on ikävä, mutta sitten me taas heti kohta muistetaan, että mummi sanoi menevänsä edeltä pistämään paikat järjestykseen.

Manderin selkeä, pyöreisiin muotoihin taipuva kuvituskäsiala (esim. ihmiskasvot kuvataan hyvin pyöreinä) ja raikkaat värit tasapainottavat kulmikasta teemaa.

Kirja ottaa esiin myös pelon, joka lapselle saattaa syntyä menetyksen äärellä.

Kuka pitää meistä huolta jos äidinkin pitää mennä edeltä taivaaseen?
Ei pidä, sanoo isä.
Mutta jos, tivaa Tilda.
Minä sitten.
Sitä mietimme hetken.
Entä jos, minä koetan aloittaa, mutta isä keskeyttää heti:
Jos minulle sattuu jotain, niin sitten on Milli-täti ja Emil-serkun äiti ja isä. Ja vaari tietysti.

Yhdessä lapsen kanssa lukien tämä on ihana kirja ikävästä, kuolema kohtaamisesta ja siitä, että rakastaa. Viisi tähteä!

Tutustu myös Anni Swan -mitalilla tänä vuonna palkittuun Annika Sandelinin Silkkiapinan nauru -kirjaan, jonka on kuvittanut Linda Bondestam ja suomentanut Maarit Halmesarka.

Ystävyydestä ja menetyksestä kertova Silkkiapinan nauru blogissamme.

Lisätietoja palkinnosta:

Kirjaa mietti Iiris pääkirjastolta.

Lumisisko

Nyt kerron sinulle Hetasta ja siitä, miten hänestä tuli paras ystäväni ja miten menetin hänet. Kerron myös siskostani, joka on poissa mutta silti yhä luonani.

Jouluaatto lähestyy, mutta Aaton kotona siitä ei näy jälkeäkään. Kodin joulua sävyttää suru ja poissaolo. Vähitellen kodin varjot valtaavat Aatonkin mielen. Mutta sitten Aatto kohtaa uimahallin lasin takaa kurkkivan Hetan. Heta on täynnä iloa ja puheen sorinaa. Aaton silmissä Heta tuntuu olevan kuin toisesta maailmasta.

Heta koti on täynnä joulun tunnelmaa ja vierailut Hetan luona nostavat Aatonkin joulutunnelmaan. Voisiko joulu sittenkin saapua myös Aaton kotiin? Jotain outoa Hetan kotona kuitenkin tapahtuu. Taloa kiertelee synkkä hahmo, jota Heta ei tunnu huomaavan. Kuka tuo outo hahmo oikein on? Ja – kuka on Heta?

Maja Lunden teos Lumisisko on tarina surusta ja ilosta ja kaikesta siitä, mitä niiden väliin mahtuu. Tarinan lumousta vahvistaa Lisa Aisaton huikea kuvitus. Kirjan 24 lukua toimivat vaikka joulukalenterina –  tai sitten kirjan voi ahmia kerralla loppuun saakka.

Ihania kuvakirjoja

Ihanissa kuvakirjoissa elämää kuvataan tavalla, joka pysäyttää aikuisenkin lukijan. Suoraan ja kaunistelematta. Rehellisesti iloiten.

Kaksi kotia

Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin kuvakirja Kaksi kotia kertoo yhden perheen tarinan. Näkökulma on Varpun. Varpu on epävarma. Moni asia muuttuu.

Äiti ja isä puhuvat vuorotellen. He ovat samaa mieltä. Isä ja äiti puhuvat niin kuin olisivat jossain televisio-ohjelmassa.

Varpu muuttaa äidin kanssa kotiin, jossa on vain yksi kerros – äiti on lähellä. Lopulta isoveli Leo ja isäkin muuttavat uuteen kotiin – ihan koulun lähelle. Vaikka asiat ovat ihan hyvin, ei aina silti tunnu hyvältä.

Varpu katsoo rengaskeinuja. Niitä on kaksi. Niin kuin Leo ja hän. Varpu katsoo paikallaan seisovia puuhevosia. Isompi on isä. Pienempi on äiti. Ne katsovat eri suuntiin. Varpu potkaisee pienempää hevosta jalkaan. Hän kokeilee potkaista tasapuolisuuden vuoksi myös isompaa. Ne eivät liikahda. Hän sylkäisee. Sylki osuu melkein pienemmän hevosen kavioon. ”Ei saa sylkeä”, äiti sanoo aina. Varpu taputtaa isoa hevosta kaulalle. Sitten hän halaa pienempää hevosta. ”Tyhmä!” hän kuiskaa ja kävelee nopeasti pois.

Varpun oivallus omasta erillisyydestään kuitenkin kantaa muutoksen yli. Lopulta olo on jotenkin erilainen, hyväkin. On helpottavaa huomata, että huolimatta muiden päätöksistä, minä – olen minä.

Siinä sinä olet

Katri Tapolan, Muhaned Durubin ja Aya Chalabeen yhteinen kirja kertoo suuresta ikävästä. Isä on mennyt toiseen maahan töihin ja lapsen kaipaus on kova. Niin kova, että se saa hiljaisuuden huutamaan.

Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
– Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo. 
– Eikö vain?
– Ja niin kuin hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo,
niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.

Tarina kerrotaan kirjassa sekä suomeksi että arabiaksi.

Silkkiapinan nauru

Tapiiri ja Silkkiapina leikkivät sokkoa, tekevät kepposia ja puhuvat elämästä. Ikuisesti ystäviä, he vannovat. Silkkiapinan sairastuttua tapiiri ruokkii silkkiapinaa ja silittelee sen pientä päätä. Niin kuin ikuisen ystävän kuuluu. Tapiirin hellästä hoidosta huolimatta silkkiapina kuolee. Miten joku niin tärkeä voi vain äkkiä kuolla? Tapiirin ja muiden eläinten muistoissa silkkiapina kuitenkin elää.

Muut nukahtivat, mutta tapiiri valvoi makuulla ja katseli tummaa latvustoa. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja hiipi syvemmälle öiseen sademetsään. Joka paikassa kimmelsi silmäpareja, konnat kurnuttivat ja lehdet kahisivat. Tapiiri tallusti lammelle ja ui sen vilvoittavassa vedessä. Tapiiri uiskenteli pitkään, ja yhtäkkiä hän luuli kuulevansa silkkiapinan naurun. Se oli luultavasti kuvitelmaa, mutta tapiiri vilkutti silti kohti korkeita puita, joissa silkkiapina oli kerran kiepsahdellut.