Minä ja Muru

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut ja kuvittanut salaperäisen tummanpuhuvat teokset Minä, muru ja metsä, Isä, minä ja meri sekä Muru ja minä metropolissa. Näissä tarinoissa annetaan tilaa lapselle olla oma itsensä. Tuon tilan turvissa on mukava seikkailla mielikuvituksen maailmoissa.

Kirjassa Minä, muru ja metsä mennään mökille. Äiti rakastaa mökkeilyä, mutta minä pelkään. Pelkään pimeää, pelkään tuulta, pelkään käydä metsäpissalla. Lopulta olen pidätellyt niin pitkään, että minun on  pakko mennä. Muru lähtee onneksi mukaani.

Yhtäkkiä kuuluu ryminää. Kallion jättikivi pamahtaa auki! ”SINÄKÖ vingutat? SINÄKÖ uskallat herättää Gargatuulan?” Vuorenpeikko tuijottaa minua. Hänen hengityksessään haisee hiki ja mätä mato.

Näkki aloittaa narisevan sävelmänsä.

Ei peikkokaan ihan mitä tahansa siedä. Peikkokin kaipaa rauhaa. Minäkin saan pelätä. Ja silti kaikki voi mennä lopulta ihan hyvin.

Kirjassa Isä, minä ja meri noustaan veneeseen. Minä en tahdo käydä kylässä vieraiden ihmisten luona. Varsinkaan, jos sinne mennään veneellä! Minä pelkään aaltoja, pelkään rakkolevää, pelkään limaisia, terävähampaisia haukia. Minä en halua uida!

Omalla laivallani määrään minä. Lähdemme kauas pois. Pois aikuisten keskusteluista, oudosta musiikista ja onnen päivistä. Pois metsän läheisyydestä. Sieltä raikuu: ”Tänne! Heitä tänne!

Minä en heitä. Sen sijaan sukellamme Murun kanssa veden alle. Veden alla näen kimaltavia kiviä ja näkinkenkiä. Murun perässä pääsen seuraamaan Tähtikki Nykäsen esiintymistä. Tähtikkikään ei nauti pintapuolen serkuistaan. Syvällä ymmärrän, ettei meren limaisuus niin kamalaa olekaan. Se tuo mieleen haaleanlämpöisen jäätelön.

Isä on pinnalla minua vastassa.

”Siinähän te olette!” isä huudahtaa. ”ehdin jo huolestua. Ethän pety, jos lähdemme täältä suoraan kotiin.?” ”En todellakaan!” huudan takaisin. ”Mutta kai me ehdimme uimaan? Vain sinä ja minä, isä?”

Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Muru ja minä metropolissa matkustetaan Maija-siskon luokse suureen kaupunkiin. Maija rakastaa suurta kaupunkia. Muru ei – metropoleissa koirat pissaavat tolppiin. Minä taas pelkään melua, pelkään muukalaisia, pelkään kulkukoiria.

Koirapuiston kohdalla Maija sanoo: ”Odottakaa tässä, niin käyn ostoksilla.” Sitten hän katoaa. En halua odottaa tässä.

Onneksi mukanani on Muru. Kumpikaan meistä ei halua rähinöidä, joten hetken päästä meille tarjotaan puistossa lientä ja keksejä. Kun liemi on juotu, juhlat alkavat. Muru ja Ramona juttelevat. Sonja muistuttaa kaikkia jättämään lohikäärmesedän rauhaan. Setä tarvitsee lepoa. Kun juhlat ovat ohi, kuulen Maijan äänen portilta. Tulkaa, nyt mennään!

Pelkäsitkö? ”En ollenkaan”, minä vastaan. ”Mennäänkö huomenna uudestaan?”

Peikkojen elämää

Keski-Suomen päivänä lukupöydällä on keskisuomalaisen taiteilijan Sari Kanalan runoteos Mutavelliä ja lummesoppaa, metsäloruja (Amusantti 2017).

Melkein kuin olisi metsässä, mietin runoja lukiessa. Mukana ovat siilit ja sisiliskot, kruunupäät ja kyykäärmeet ja ennen kaikkea – peikkokansa! Runot ovat näppärästi riimiteltyjä ja humoristisia, kuvitus iloista ja rempseääkin, paikoin herkkää.

Runoilija on astunut metsäläisten saappaisiin ja miettii, millaisia huolia ja iloja voi heidän eloonsa kätkeytyä. Metsän kuningas, kruunupää hirvi piiloutuu lumpeikkoon ja

rouskuttaa rouvaltaan salaa
makoisaa iltapalaa.

Kastematojen parvi tutisee siilin kaivautuessa lehtikasasta ja

kyllä kyykin kyynistyy

ikuisesta parjaamisesta. Peikot temmeltävät vuorella, niin että

koko vuori KOLKKAA
kun taivas tanssii
ukkosen polkkaa.

Ja mitähän mörkö pelkää – no mörön mörköä! Joka on niinkin hurja asia kuin viirusilmäinen katti…

Mutavelliä ja lummesoppaa on viihdyttävä kokonaisuus eläin- ja peikkorunoja pienille ja suurille metsän ystäville.

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.

Loitsuvaras

Tarinalassa asuvat saduista tutut hahmot: Jaakko, Punahilkka, Tähkäpää ja kumppanit. He ovat parhaita ystävyksiä keskenään. Kaupunkiin saapuu laivan mukana Anansi, jota Jaakko epäilee vakoilijapeikoksi. Peikot kun ovat kaupunkilaisten ongelma.

Jaakko päätyy merinoita Lillin taikapuotiin. Lillin loitsuilla Jaakko yrittää saada paljastettua Anansin todellisen luonteen muille ystävilleen. He eivät kuitenkaan usko Jaakkoa. Niinpä päädytään melko ilkeisiin keinoihin.

Joka kerta kun Jaakko kävi taikapuodissa, Lilli vaihtoi loitsun yhteen hänen muistoistaan – mutta joka kerta jotain meni päin honkia.

s. 101

Loitsuvaras aloittaa Tom Percivalin Satujen sankarit -kirjasarjan. Seuraava osa Huima pelastusretki ilmestyy helmikuussa 2021.

Kirjan suositusikä on 6-vuotiaista ylös päin. Lukemaan oppineille tämä sopii hyvin itse luettavaksi, vaikka kirja onkin paksu. Teksti on isoa ja helposti eteen päin soljuvaa ja luvut ovat sopivan mittaisia. Mutta kirja sopii myös mainiosti yhdessä lapsen kanssa ääneen luettavaksi.

Lähde Jaakon ja kavereiden mukaan seikkailuihin!