Tettiläisten lukuvinkit

Työelämään tutustumisjaksot on kirjattu osaksi koulujen opetussuunnitelmia. Myös me kirjastossa saamme aika ajoin iloksemme ja avuksemme tettiläisiä. Tällä viikolla Jyväskylän pääkirjastossa työelämään tutustumassa kävivät Irene ja Ninna Gradialta. Alla tyttöjen lukuvinkit pienemmille lukijoille.

Mauri Kunnas on useille suomalaiselle tuttu nimi. Hän on tunnettu etenkin hauskasta kuvitustyylistä ja lapsille suunnatuista opettavaisista kirjoista. Hänen luoma hahmonsa Herra Hakkarainen on kävellyt unissaan monen pastillipurkkiinkin! 

Tällä kertaa esittelemme yhden Mauri Kunnaksen vähemmän tunnetuista kirjoista: Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset (Otava 2011). Kun Nauravan mörön majatalon emäntä Fiina ostaa vanhan kaappikellon, jokin vaikuttaa olevan pielessä. Miksi kellon sisään on jäänyt kuivunutta puuroa, miksi kello pysähtyy jatkuvasti itsekseen ja mitä ovat öiset suhinat ja puhinat? 

– Ei kannata innostua, sanoi Ilona. – Luultavasti se on jonkun kolmisormisen kreivittären juhlahansikas. Ei ole tieteellistä näyttöä, että kummituksia olisi olemassa.”  Kirjassa seikkailee Ilonan ja Herra Hakkaraisen lisäksi muita värikkäitä ja erikoisia hahmoja, jotka on esitelty heti kirjan alussa, niin kuin Kunnaksen kirjoissa on tapana. Tarina on melko lyhyt – sopiva esimerkiksi iltasaduksi – ja hauska mutta myös lämminhenkinen. 

Narnia-kirjoihin kuuluva ajaton klassikko Taikurin Sisarenpoika (C. S. Lewis, 1959) soveltuu niin ylä- kuin alakouluikäisille, varsinkin jos nuorimmille lapsille on aikuinen lukemassa kirjaa. Kirja on hieman vaikealukuinen, mutta siitä voi syntyä innostava aikuisen ja lapsen yhteinen lukukokemus. Tarinan seikkailullisuus kutsuu niin lapsia kuin aikuisiakin jännittävän lukuhetken ääreen, sillä vaikka päähenkilöt ovat lapsia, kirjan tarina on samaistuttava kaikille ikäryhmille.

Tarina kertoo kahdesta kaveruksesta, Pollysta ja Digorysta, jotka tempaistaan taianomaiseen seikkailuun heidän saadessaan kaksi erikoista sormusta Digoryn enolta. Kirjan jokainen käänne on vähintään yhtä taianomainen kuin edeltäväkin, joka tulee hyvin esille seuraavassa lainauksessa.

Tietenkin hän luuli näkevänsä unta. Sen vuoksi hän ei syöksynyt miehensä luo ja kysynyt, mitä ihmettä heille oli oikein tapahtunut. Mutta kun hän katsahti leijonaan, hän ei enää ollut aivan yhtä varma, että tämä oli unta, vaikkakaan hän ei näyttänyt olevan erikoisen peloissaan.

Tarina on täynnä mitä erikoisempia henkilöhahmoja, ja kuitenkin niistä jokainen on säilyttänyt uskottavuutensa. Kirjan kirjoittajan C. S. Lewisin huumori näkyy tapahtumissa tehden niistä mukaansatempaavia ja hurmaavia. Kirjassa keskeinen aihe on moraalit, omien virheiden hyväksyminen ja rehellisyys.

Kiitos Irenelle ja Ninnalle vinkeistä!

Minä en pidä puurosta!

Juuttuuko puuro kurkkuun, jääkö herneet lautasella? Kolmen lastenkirjailijan uutuuksissa pohdiskellaan syömiseen ja ruokailuun liittyviä pulmatilanteita empaattisella ja värikkäällä tavalla.

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne (Lasten Keskus 2021)

Mollin maha murisee. On aika syödä. Molli kokoaa Sisun kanssa värikästä murkinaa lautaselle. Vaan herneitä Molli ei kerta kaikkiaan pysty syömään.

Molli tuijotti lautastaan

ja kosketti varovasti yhtä hernettä.

Herne oli kylmä, liukas ja vihreä.

Mollia puistatti.

Mikä neuvoksi? Kirkkopellon kirjassa on leikkisällä ja lempeällä tavalla käsitelty inhokkiruokien kohtaamista. Tärkeää on kokeilla (kannustavan ystävän avustuksella) ja suhtautua (itse)myötätunnolla pieniinkin onnistumisiin.

Monella aukeamalla on lukijalle pieni tehtävä: ”Kuiskaa Mollille kannustus: HYVÄ MOLLI. SINÄ PYSTYT SIIHEN!” Tehtävien myötä lukija tuntee osallistuvansa kirjan tapahtumiin ja ehkäpä siten sisäistää kirjan sanoman vahvemmin. Hauska, osallistava tapa vetää lukijat kirjan maailmaan. Kenties seuraavan hankalan ruokailuhetken tullen voi lapsi puhua itselleen kuten puhui Mollille – kannustavasti ja ymmärtäen.

Saara Kekäläinen & Reetta Niemensivu: Valpuri ja vaarallinen aamupuuro (Tammi 2022)

Onko puuroa pakko syödä, jos ei tykkää? Valpuri haaveilee, että aamupalaksi olisi croissantteja, vohveleita ja vadelmahilloa. Isän tarjoilema ”kokin erikoinen” on kuitenkin kupillinen puuroa, ja siitähän Valpuri ei tykkää (sympatiani ovat Valpurin puolella, sillä onko kamalampaa kuin kylmä aamupuuroklimppi). Alkaa spektaakkelimainen ja eeppinen taistelu puuroa vastaan!

Vai onko kulhossa kököttävä tavara puuroa ollenkaan? Jos se onkin avaruuden musta aukko tai aikamme tärkein arkeologinen löytö? Mielikuvitus taikoo puurosta suurta draamaa. Aikuiselle lukijalle tämä avaa lapsen ajatuksenjuoksua ja lisää ymmärrystä siitä, miten jokin asia voikin tuntua niin ahdistavalta, kun mielikuvitus lähtee laukalle.

Onneksi paikalla on isä, joka maadoittaa Valpurin tunteita ja tarinoita todellisuuteen jämäkällä mutta ystävällisellä tavalla.

Reetta Niemensivun kuvitus on jälleen kerran upeaa: värikästä, vahvaa, oivaltavaa. Mukaan tulee draamallisia ja elokuvamaisia kohtauksia. Kuvitus avaa tekstiä, vie sitä uudelle tasolle ja kertoo henkilöhahmoista paljon sellaista, mitä tekstistä ei suoranaan paljastu. Kirjaan on mukavalla tavalla tuotu myös monikulttuurisuutta kuvituksen kautta.

Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä nälkä (Into 2021)

Aamupalalla puuro näyttää epäilyttävältä ja Viima syö vain muutaman lusikallisen. Lounaalla ruoassa on jotain ”vaarallisen vihreää” ja välipalakin jää kaakaokupilliseen. Nälkä heräilee Viiman vatsassa, talttuu välillä vähän mutta illan edellä nälkä on jättiläismäinen hirviö, joka riehuu ja kiehuu kaikkialla. Maittava iltapala taltuttaa suurenkin nälkä-mörököllin.

Hurmeen kirja kertoo kuvakirjain keinoin lapselle ateriarytmin ja riittävän syömisen tärkeydestä. Omaksi hahmokseen piirretty Nälkä konkretisoi lapselle, mikä näläntunne on ja mitä sille tapahtuu, jos ei saa riittävästi ruokaa. Kuvitus houkuttelee lukemaan, aukeamissa on paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Pidin myös kansien sisäsivuilla olevista ”Oletko maistanut?” ja ”Tintin ja Viiman ateriat” -lisäosioista, joiden avulla voi jutella lapsen kanssa uuden maun maistamisesta sekä omasta ateriarytmistä.

Pikku pikku noitani

Moi!

Mun nimi on Henri. Mun perheeseen kuuluu isä, äiti ja vähän ärsyttävä pikkusisko Megan. Mun vanhemmat on eronneet ja asun joka toinen viikko isän luona ja joka toinen viikko äidin luona. Se on vähän tylsää.

Onko sulla oma noita? Mulla on. Sen nimi on Axe Rexona ja se on tosi hauska, mutta välillä vähän outo tyyppi. Voitko kuvitella, että se on niin pieni, että mahtuu tulitikkuaskiin? Sillä on valtavat taikavoimat ja se taikoo tulitikkusauvallaan kaikenlaista jännää, kuten zombisilmät hernekeitosta rusinoiksi. Tiesithän, että zombeja on kaikkialla? Siksi on aivan välttämätöntä valmistautua zombiuhkien torjumiseen. Sitä me Axen kanssa tehdään melkein koko aika.  

Harmi, ettei kukaan muu voi nähdä Axea. Kukaan ei usko, että se on edes olemassa ja tekee kaikenlaisia metkuja, joista tulee mulle harmia. Se on laittanut mun aamupuuroon mökömökömaustetta, tehnyt sohvasta pomppulinnan, piirtänyt seiniin zombeja tai surffannut kylvyssä niin, että lattia lainehtii. Isä ja äiti syyttää aina mua. Tosi epäreilua.

Välillä meille tulee Axen kanssa riitaa, kun se keksii vähän vaarallisiakin juttuja. Se väittää, että mä olen syyllinen, ja voin joutua vaikka vankilaan. Silloin voi mennä pitkäkin aika, etten näe Axea ollenkaan, vaikka kuinka odotan. Onneksi Axe ilmestyy kuitenkin aina paikalle, kun sitä eniten tarvitsen. Se auttaa, kun mun sisko joutuu pulaan, enkä itse pysty tehdä mitään. Jäädyn vaan ihan pelkuriksi. Miten Axe voikin olla niin rohkea? Se on niin pikkiriikkinen, eikä pelkää yhtään. Mä oon niin iloinen, että se on mun kaveri.

Terkuin,

Henri

P.S. Jos sulla ei vielä ole omaa noitaa, kannattaa hommata.

*Sanna Manderin kirjasta Pikku pikku noitani (Kustantamo S&S 2021) kirjoitti Tuula pääkirjastolta.

Lukeako vaiko eikö lukea?

Lukuviikkoa vietetään 4.-10.4.2022. Viikon teema – Lukemalla parempi maailma – on helppo allekirjoittaa. Yksittäisen ihmisen lukutaito ja lukukokemukset vaikuttavat vallitsevaan todellisuuteen. Lukutaito on väline, jonka avulla tulkitsemme muiden tuottamaa maailmaa; lukukokemukset puolestaan auttavat ymmärtämään tuota maailmaa, sen ihmisiä sekä itseämme. Ja mikä parasta: kirjallisuus on parhaimmillaan hyvää ajanvietettä. Lukea voit melkein missä vain, melkein milloin vain. Ainoat välineet, joita tarvitset, ovat tarinat ja lukutaito.

Minä tartuin Lukuviikon kunniaksi kahteen kirjaan, jotka jo otsikollaan houkuttivat lukemaan. Toinen kehotti: Lue minut! Toinen taas ei halunnut tulla luetuksi – mikä suorastaan pakotti tarttumaan kirjaan.

Sanna Pelliccionin ja Siri Koulun teos Lue minut tarinoi ja inspiroi. Kirja koostuu lukuhetkistä, jotka kannustavat ja opastavat lukemaan sekä kirjoittamaan. Kirjan herkkä kuvitus innostaa kuvittamaan mielen maisemaa – joko kynän voimalla tai mielikuvituksen keinoin.

Hei, haloo, sinä siellä! Kyllä, minä puhun, juuri minä. Hiljainen kirja yöpöydälläsi, laukussasi, kutsun sinua hyllyssä. Tehdäänkö sopimus? Avaa minut. Minä lupaan sinulle yllätyksen. Se odottaa jo sinua. Kokeile vaikka.

Kirjan pienten lukuhetkien rinnalla kulkee santaidetehtäviä, jotka sopivat tekijöiden mukaan varhaisnuorista aikuisiin. Sovellettuina niihin on kuitenkin mahdollista pureutua myös nuorempien sanan taitajien kanssa.

Suunnittele hauska merenpohjaseikkailu. Piirrä ja kirjoita. Puhuvatko merenpohjaolennot samanlaista kieltä kuin me vai jotain aivan toisenlaista? Miten sanoisit ”Tervetuloa” tai ”Älä ryöstä aarteitamme” merenpohjakielellä?

Kirjan sanataidetehtävät johdattelevat sanojen, mutta myös omien tunteiden ääreen.

Mikä on surullisin kohta kirjassa, jonka olet lukenut?

Mikä kohta kirjassa on tehnyt minut surulliseksi? Teoksessa Silkkiapinan nauru Tapiiri pohtii ystävänsä kuolemaa sanoilla, jotka nousevat myös minun muistoistani kyynelten kera:

Miten joku joka on aina ollut olemassa voi yhtäkkiä olla poissa?

Erittäin surullista.

Aivan toisenlaisiin lukutunnelmiin meidät vie David Sundin teos Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi. Mitä ihmettä? Eikö edes lukuviikolla? Jo ensilehdellä lukijaa varoitetaan:

Psst… tarinan lukeminen kirjasta, joka ei halua tulla luetuksi, voi olla kauhean vaivalloista. Melkein mahdotonta. Ehkä otattekin tämän sijaan sittenkin jonkun toisen kirjan?

Tittamari Marttisen suomentama kirja yrittää lähes joka sivulla kaikin keinoin estää lukijaa etenemästä kirjan sivuilla. Se uhkaa lukijaa muun muassa liekein sekä kirjaimia hävittäen. Se yrittää uuvuttaa lukijansa vaihtamalla yhdeltä sivulta kaikki R-kirjaimet L-kirjaimiksi.

Elittäin sulullista.

En kuitenkaan antanut kirjan vimmalle periksi, vaan luin sen loppuun. Ottaisitko sinäkin haasteen vastaan? Lukuviikon kunniaksi!