Maukan ja Väykän hyvä päivä

Timo Parvela on kirjailija, joka on kirjoittanut paljon kirjoja lapsille, nuorille ja aikuisille. Monet kirjoista ovat sellaisia, että niiden lukemisesta nauttivat monen ikäiset. Esimerkiksi Ellan ja kavereiden kommellukset naurattavat koko perhettä, ja samoin minun suosikkini eli Maukka ja Väykkä -kirjat, joita on ilmestynyt jo mukavan korkuinen pino.

Maukka ja Väykkä ovat kaverikaksikko, joista Väykkä on aamuvirkku koira ja Maukka on hitaammin heräilevä kissa. Kämppäkaverit asuvat yhdessä taivaansinisessä talossa mäen päällä ystävien kylässä, jossa  asuvat eläimet ovat jättäneet jotain taakseen ja löytäneet tilalle paljon uutta. Ystävien kylän asukkaisiin voi tutustua tarkemmin varsinkin Maukan ja Väykän naamakirjassa (2014).  

Maukan ja Väykän tarinoissa on aina ihan varmasti kahden erilaisen luonteen ja erilaisen maailmankatsomuksen näkökulmaa kaikenlaisiin asioihin.  Tarinoissa myös tapahtuu. Joskus liikettä ja sattumuksia ja kommelluksiakin on tosi paljon, mutta joskus on enemmän paikoillaan olemista ja maailman ihmettelyä. Maukka ja Väykkä -kirjoja on jo 10. Ne voi lukea ihan missä järjestyksessä huvittaa ja mielellään moneen kertaan!

Maukan ja Väykän hyvä päivä -kirjassa (2017)  valmistaudutaan Härkä Möön lähestyviin syntymäpäiväkekkereihin, joihin liittyy muun muassa lahjojen hankkiminen (tilausteos muotokuva),  juhlapuheen valmistelu (kerrankin juuri sopivan mittainen) ja juhlavaatteetkin olisi oltava (huopahattu vai olkihattu). Ennen kuin juhlat on juhlittu, on hukassa muun muassa henkselit, huuliharppu, sopivat sanat ja kolikko. Mutta kaikesta selvitään ja kevään touhukkaat päivät loppuvat yhteisiin iltoihin pohdiskeluineen.

Millainen päivä kärpäsellä oli mahtanut olla? Ajatus pomppasi Maukan päähän yhtäkkiä. Se olisi kovasti halunnut tietää, mitä kärpänen oli tehnyt ja ajatellut. Oliko sillä ollut hyvä päivä vai huono päivä? Oliko sen päivä ollut tuiki tavallinen vai todella erikoinen? Maukalle tuli haikea olo, sillä se ei saisi koskaan tietää. Se ei osannut kärpästen kieltä eikä kärpänen puhunut kissaa. Mitä enemmän Maukka asiaa ajatteli, sitä enemmän sitä harmitti. Maailma oli täynnä asioita, joista se olisi halunnut tietää enemmän.

Maukan ja Väykän tarinoita on e-kirjoina ja e-äänikirjoina paljon verkkokirjastossa. Kunhan saat käsiisi Mäykat ja Väykät, joko kirjastosta lainaamalla tai vaikka kaverin kirjahyllystä, niin pääset katsomaan myös Virpi Talvitien ihania kuvituksia.

Kirjailija Timo Parvela on lukenut omalla Facebook-sivullaan ääneen maaliskuun puolesta välistä alkaen etenkin sellaisia tarinoita jotka ovat kirjailijan itsensä suosikkeja ääneen luettuna. Voit katsoa tarinoita Timon lukemana Unicefin sivuilta https://www.unicef.fi/satuhetki/. Siellä on myös Maukan ja Väykän hyvä päivä -kirjan ensimmäinen luku Kärpänen.

Yhdellä Eeva-mummulla oli tapana sanoa että hänellä on hyviä päiviä ja parempia päiviä. Toivottavasti Sinulla on tänään parempi päivä!

Postauksen on kirjoittanut Laura pääkirjastolta.

Mörkövahti

Kesäloma alkaa. Äiti on voittanut rentoutusloman Lapissa. Hillan, Kaapon ja Maikin on jäätävä kotiin isän kanssa. Isä – tai Näkymätön Ääni, kuten lapset häntä kutsuvat – on jälleen työmatkalla. Tällä kertaa isän pitäisi kuitenkin olla tulossa kotiin, aivan pian. Mutta kun äidin lähtöaamu koittaa, on moni asia – muun muassa isän saapuminen – vielä varsin epäselvää. Apua näyttäisi kuitenkin olevan tarjolla.

Äiti tuijotti kirjettä. Voi herran pieksut! Tässä lukee, että koska teidän isänne tekee matkatyötä, niin meille tulee kodinhoitaja, joka on täällä yötä päivää siihen asti, kun minä tulen takaisin. Kaksi viikkoa, yötä päivää!

Kuulostaa hyvältä – ja hieman oudolta. Hoitaja on nimittäin… mörkö.

Saatte mahdollisuuden osallistua salaiseen erikoistestiin, jonka avulla tutkimme uudenlaisia mahdollisuuksia kodinhoitotöihin. Kotiinne saapuva hoitaja on tehtäväänsä täydellisesti koulutettu puoli-ihminen… vanhanaikaiselta nimitykseltään mörkö tai metsäpeikko.

Hilla ja Kaapo ajattelevat, että tämän täytyy olla vitsi. Tai piilokamera. Mutta Maikin silmät syttyvät. Voisiko olla mitään ihanampaa! Juuri silloin ovikello soi. Oven takana seisoi perheen uusi kodinhoitaja. Se oli suuri ja leveä ja täytti melkein koko oviaukon. Sillä oli kaksi valtavaa jalkaa, joilla se seisoi tukevasti paikoillaan. Sen kämmenet olivat kuin kattilankannet, ja jokainen neljästä sormesta muistutti grillimakkaraa. Eteiseen levisi outo, maakellarimainen haju. Juuri samoihin aikoihin isän lentokone juuttui lumimyrskyyn. Keskellä kesää?

Tuutikki Tolosen Mörkövahti tutustuttaa meidät mörköjen maailmaan. Ei kuitenkaan sellaisten mörköjen, jotka vaanivat meitä öisin sängyn alla, vaan sellaisten, joiden sylissä on lämmin ja turvallista tutustua maanalaiseen maailmaan. Lämminhenkinen mörköseikkailu siirtyykin kokonaan maan alle sarjan toisessa osassa Mörköreitti. Tänä vuonna ilmestynyt sarjan kolmas osa Mörköviesti tuo möröt jälleen maan pinnalle. Mörköjen myötä Kaapon, Hillan ja Maikin elämä mullistuu. Seikkailun tiimellyksissä tutustutaan viestimuurahaisiin, piiloudutaan mörköpölyyn ja ennen kaikkea: pidetään huolta ystävistä ja rakastetaan mörköjä!

UglyDolls

Uglyvillessä asuu paljon erivärisiä ja -muotoisia pehmoleluja. Heidän elämänsä on iloista ja kaavamaista, mutta Moxylla on yksi haave, joka ei Uglyvillessä tule toteutumaan. Hän haluaa päästä ”oikeaan” maailmaan etsimään oman ihmislapsensa, jolle hän voisi olla tärkeä lelu. Moxy rakastaa elämäänsä Uglyvillessä, mutta hän rakastaa unelmaansa enemmän ja aikookin lähteä ystävineen etsimään ”oikeaa” maailmaa.

He löytävät Perfection-nimisen kaupungin, jossa nuket opiskelevat tullakseen täydellisiksi protokollan mukaisiksi leluiksi. Kaupunkia johtaa Lou, jota kaikki ihailevat, mutta onko Lou niin täydellinen kuin antaa itse ymmärtää?

UglyDolls on viihdyttävä ja värikäs elokuva. Se sisältää paljon lauluja, jotka tuo elokuvaan moninaisuutta. Elokuvassa esiintyy vahvasti täydellisyydentavoittelu ja sen myötä tärkeä sanoma: kukaan ei ole oikeasti täydellinen. Kaikki ovat loppujen lopuksi epätäydellisiä, mutta silti täydellisiä omina itsenään. Siitä tulikin mieleen brittiläisen laulajan Anne Marien biisi Perfect to me, joka kiteyttää hyvin tämän sanoman :

I’m okay with not being perfect,
’Cause that’s perfect to me.

Anne Marie: Perfect to me

Katso elokuvan traileri alta!

Gon

Gon on pieni dinosaurus. Älä kysy mitä lajia, mutta semmoinen millä on terävät hampaat. Luonteeltaan Gon vaikuttaisi olevan omapäinen, lempeä pienempiään kohtaan, jokseenkin äkkipikainen ja erittäin äkäinen. Gon seikkailee joka puolella maapalloa, niin aavikolla kuin napajäälläkin. Kuinka tuo dino sen tekee, en tiedä. Mikä myös on kiinnostavaa, on että ollaan muualla kuin jurakaudella. Kaikki muut eläimet ovat nykyajasta, miten Gon on siis päässyt tänne?

Useimmin Gon ratkaisee vastaan tulevat ongelmat puremalla tai puskemalla. Ja usein se ongelma on isompi eläin, jonka takalistosta löytyy kohta hampaanjäljet.

Jos et erityisemmin pidä lukemisesta, mutta rakastat toimintaa, on tämä juuri sinulle. Tekstiä sarjakuvassa ei ole kuin otsikoiden nimet. Hei, eiväthän dinosaurukset puhu.

Gon toimii usein niinkuin eläin nyt toimii. Ei mieti mikä on kivaa muille ja kuuluuko noin nyt tehdä, lukijakin saattaa jäädä miettimään ”oliks toi nyt kivasti tehty vai ei”. Gon on dinosaurus.

Ystäväni puu

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Ystäväni puu – lasten oma tietokirja (Jenni Erkintalo ja Réka Király, Etana Editions) esitellään 13 Suomessa kasvavaa puuta. Jokainen puu saa oman aukeaman, jossa käydään läpi taustat, kerrotaan puun kasvusta ja ulkonäöstä. Tämän lisäksi paljastetaan puun supervoima!

Lastenosaston ikkunoista avautuu maisema Cygnaeuksenpuistoon. Vuodenkierto näkyy hienosti puistoon istutetuista lehmuksista. Ystäväni puu -kirjasta opin, että puistolehmukset kestävät hyvin kaupunkioloja, puun lehdet ovat sydämenmuotoiset ja se kukkii keskikesällä. Lehmuksen supervoima löytyy sen kukista: lehmuksenkukkatee parantaa tulehdusta. Cygnaeuksenpuistossa kasvaa myös koivuja. Onko lajina hies- vai rauduskoivu? Kirja kertoo, miten koivulajit voi tunnistaa toisistaan.

Kaunis kuvitus tekee kirjasta enemmän kuin tietokirjan. Puita ei ole kuvattu tarkasti, vaan ne ovat saaneet ripauksen satumaisuutta ympärilleen. Tämä mahdollistaa lukijan kehittämään tarinaa puitten ympärille. Ja kun kirja on luettu ja kuvat katsottu, kannattaa tehdä retki lähipuistoon tai metsään tutkimaan puuystäviä.

Maan alaiset

Sanna Iston kirjassa Maan alaiset seikkaillaan Suomenlinnassa. Metuli ei ole varautunut seikkailuun. Päinvastoin. Metuli on mielestään harmaa ja tylsä tyyppi. Hiuksetkaan eivät ole niin ihanat kuin parhaalla kaverilla Amalla. Mutta seikkailuksi kesä kuitenkin kääntyy – vastoin Metulin tahtoa.

Metuli näkee unen. Unessa tapahtuu kaikkea kummallista ja pelottavaa. Merkillisiä eläimiä juoksentelee ympäriinsä Metulin huoneessa. Eläinten terävät kynnet raapivat lautalattiaa, jotkut levittelevät siipiään, toiset heiluttavat häntiään. Kauhea uni. Ei ihme, että Metuli on hyvin helpottunut herätessään omassa huoneessaan. Vaan oliko Metulin helpotus liian aikaista?

Silmät puoliunessa hän pudottautui alas vuoteestaan. Hän oli vielä liian väsynyt epäilläkseen mitään, vaikka olo tuntuikin kankealta ja kummalliselta. Metulista näytti siltä kuin huoneen katto olisi korkeammalla kuin ennen ja seinät kaatumaisillaan hänen niskaansa. Kaikki hänen ympärillään vaappui ja keinahteli, lattiakin aaltoili hänen jalkojensa alla. Hän arveli itse huojuvansa kävellessään puolelta toiselle, ja mietti, olisiko ehkä sittenkin tehnyt viisaammin pysytelleessään peiton alla. Juuri silloin kylpyhuoneen ovi avautui ja Monna seisoi hänen edessään. Metuli ehti ajatella, että Monna näytti hirvittävältä jättiläiseltä seistessään siinä hiukset märkinä ja piikkisuoriksi kammattuina, mutta se, joka kaikesta huolimatta koki elämänsä säikähdyksen, olikin Monna. Hän katsoi Metulia inhon ja pelon sekoitus kasvoillaan ja alkoi kirkua suoraa huutoa.

Monna, Metulin sisko on selvästikin nähnyt jotain kamalaa. Mutta Monnahan oli katsonut häneen, Metuliin. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut?

Maan alaiset on jännittävä seikkailu Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä. Kun seuraavan kerran käyt kirjan luettuasi Suomenlinnassa, näät saaren aivan uusin silmin. Mikä silmäkulmassasi vilahtikaan?

Taru Silmäterästä

Miranda on syntynyt pohjoisen suurissa metsissä, mutta perinyt isältään taidon – ja halun – sukeltaa etelän merissä. Meret ovat täynnä helmiä, jotka Miranda myy muiden helmenkalastajien tapaan eniten tarjoaville. Työ on palkitsevaa, joskus myös vaarallista.

Katsoimme hetken toisiamme silmiin, minä ja hai, joka kohta oli iskevä hampaansa minuun. Se ei räpytellyt keltaisia silmiään, ja ne näyttivät ihan meripihkanvärisiltä helmiltä.

Kuono raottui hitaasti, terälehdet avautuivat, mutta kiire sillä ei ollut. Se tiesi, etten pääsisi uimalla karkuun, ja me kumpikin tiesimme, että se oli nopeampi. Sitten ruusuhai ui lähemmäksi. Ehdin nähdä sen terävät hampaat ennen kuin se sulki taas kitansa. Silloin sillä oli hampaiden välissä minun käsivarteni.

Miranda on yksi niistä harvoista, jotka ovat selvinneet hengissä Ruusuhain kohtaamisesta. Kohtaaminen vaati kuitenkin veronsa: Miranda on 11-vuotiaasta saakka sukeltanut yhden käden varassa, toisen vei Ruusuhai. Nyt Miranda kohtaa kaltaisensa. Sirkka, jolta myöskin Ruusuhai on vienyt toisen käden, haluaa sukeltaa Mirandan kanssa. Miranda ei rinnalleen kuitenkaan kumppania aluksi kaipaa. Kun hän lopulta tajuaa, että vain Sirkka voi johdattaa hänet Silmäterän luokse, suostuu hän ottamaan tytön mukaansa.

Sirkka on helmenkuiskaaja. Hän osaa houkutella helmet luokseen – myös siis Silmäterän. Silmäterä on helmistä suurin. Se ken Silmäterän omistaa, ei koskaan enää mitään kaipaa. Kun ihminen ryhtyy etsimään Silmäterää, muuttuu kaikki muu yhdentekeväksi. Yhdessä Sirkan kanssa Miranda voisi lopultakin löytää Silmäterän. Mutta millainen hinta siitä olisikaan maksettava.

Moni on kuollut etsiessään Silmäterää, vielä useampi on kadonnut.

Karin Erlandsson on luonut kokonaisen maailman, jossa kaipaus kuljettaa ihmistä kadotukseen. Samaan aikaan elämän tässä ja nyt on vahvasti läsnä. Niin vahvasti, että se voi kumota kaipauksen. Taru Silmäterästä alkaa Helmenkalastajan tarinalla. Seikkailu jatkuu teoksissa Linnunkesyttäjä ja Vuorikiipeilijä. Sarjan viimenen osa Kukistaja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka kaipaus kukistetaan. Kirja on lumoava kasvutarina. Arjen kalastus, puunhakkuu ja parantaminen rauhoittavat. Pilvilinnoja hipova kaipaus sen sijaan repii kulkijaa muille poluille. Kaipaus on sammutettavissa. Mutta mihin hintaan?

Liliane Etelätuuli

Tanya Stewnerin Liliane Etelätuuli -sarja on helppolukuinen eläimistä kertova hyvänmielen kirjasarja. Liliane, jota kutsutaan Lilliksi, osaa puhua eläinten kieltä. Lisäksi hänen naurunsa saa ympärillä olevat kasvit puhkeamaan kukkaan. Voiko hyväntuulisempaa ollakaan kuin eläimet ja naurulla kukkivat kasvit!

Sarjan ensimmäinen osa on Pieni aasi tekee suuria. Lillin läheiselle ratsutilalle on muuttanut Pepe-niminen aasi, joka käyttäytyy perin omituisesti. Lilli yrittää ystävineen auttaa Pepeä ymmärtämään, miksi on tärkeää olla juuri sellainen kuin olet.

Pepe seisoi kummallisessa asennossa. Se oli venyttänyt kaulansa pitkäksi ja tuijotti hevosia. Sitten se avasi turpansa. ”Ullu”, se töräytti. Lillin silmät laajenivat hämmästyksestä.

s. 27-28

Toisessa osassa, Marsut eivät viihdy yksin, Lilli selvittää miksi Sonayn uusi marsu on surullinen. Lilli saa selville, että syynä on Boogie, mutta kuka oikein on tämä Boogie? Arvoitusta täytyy alkaa selvittää marsun aiemmasta kodista, mutta kaikki ei olekaan niin helppoa kuin Lilli toivoo.

Lilli otti Mamboa tassusta. ”Kuka Boogie oikein on?”

Mambo mumisi. Sitten se huokaisi syvän marsun huokauksen ja sanoi: ”Ilman Boogieta minusta tuntuu, kuin olisin vain puolikas.”

s. 27

Lillin seurana kirjoissa seikkailevat Lillin koira Bonsai, ystävä Jesaja ja hänen ylväs kissansa Rouva von Virtanen. Bonsai on erittäin vilkas koira, kun taas Rouva von Virtasta täytyy teititellä, onhan hän ylhäinen kissarouva.

Sarjaan on ilmestynyt jo useampi osa, ja lisää ilmestyy myös tänä vuonna. Lue vaikka kaikki! Vinkki vitosena vielä: kun kaikki Lilianet on luettu ja kaipaa jotakin samanmoista luettavaa, kannattaa kokeilla Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjaa. Erittäin hyvä kotimainen lastenkirjasarja!

Hamsteripäiväkirjat

Voi sinä hamsteriaivo

Eläimellistä menoa miniatyyrikoossa. Hamsteripäiväkirjat on aitoja kokemuksia suoraan hamsterin omistajalta. Sarja koostuu lyhyistä strippisarjakuvista (neljän ruudun sarjakuva). Ne voivat muodostaa isompia ”juonikuviota”, mutta toimivat yleensä täysin itsenäisesti.

Tämä upposi itselle, koska omistan hamstereita. Monet stripit ovat niiiiin tuttuja oikeasta elämästä. Nauranhan minä omille otuksillenikin koko ajan, mutta tämä sarja kerää parhaat palat yhteen ja esittelee muutaman uudenkin. Jokainen hamsteri kun on oma persoonansa.

Suosittelen kaikille hamstereista kiinnostuneille ja yleensäkin eläinihmisille.

Lemmikeistä kiinnostuneille on muutamakin mangasarja tarjolla, jotka antavat aitoja näkymiä lemmikin kanssa elämisestä.

  • Mamemoyashi: Kani nimeltä Mulko
  • Mitsuya Ryo: Mopsi tuli taloon
  • Hoshino Natsumi: Neiti Koume, tiikeriraita (kertoo kissasta)

Ihania kuvakirjoja

Ihanissa kuvakirjoissa elämää kuvataan tavalla, joka pysäyttää aikuisenkin lukijan. Suoraan ja kaunistelematta. Rehellisesti iloiten.

Kaksi kotia

Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin kuvakirja Kaksi kotia kertoo yhden perheen tarinan. Näkökulma on Varpun. Varpu on epävarma. Moni asia muuttuu.

Äiti ja isä puhuvat vuorotellen. He ovat samaa mieltä. Isä ja äiti puhuvat niin kuin olisivat jossain televisio-ohjelmassa.

Varpu muuttaa äidin kanssa kotiin, jossa on vain yksi kerros – äiti on lähellä. Lopulta isoveli Leo ja isäkin muuttavat uuteen kotiin – ihan koulun lähelle. Vaikka asiat ovat ihan hyvin, ei aina silti tunnu hyvältä.

Varpu katsoo rengaskeinuja. Niitä on kaksi. Niin kuin Leo ja hän. Varpu katsoo paikallaan seisovia puuhevosia. Isompi on isä. Pienempi on äiti. Ne katsovat eri suuntiin. Varpu potkaisee pienempää hevosta jalkaan. Hän kokeilee potkaista tasapuolisuuden vuoksi myös isompaa. Ne eivät liikahda. Hän sylkäisee. Sylki osuu melkein pienemmän hevosen kavioon. ”Ei saa sylkeä”, äiti sanoo aina. Varpu taputtaa isoa hevosta kaulalle. Sitten hän halaa pienempää hevosta. ”Tyhmä!” hän kuiskaa ja kävelee nopeasti pois.

Varpun oivallus omasta erillisyydestään kuitenkin kantaa muutoksen yli. Lopulta olo on jotenkin erilainen, hyväkin. On helpottavaa huomata, että huolimatta muiden päätöksistä, minä – olen minä.

Siinä sinä olet

Katri Tapolan, Muhaned Durubin ja Aya Chalabeen yhteinen kirja kertoo suuresta ikävästä. Isä on mennyt toiseen maahan töihin ja lapsen kaipaus on kova. Niin kova, että se saa hiljaisuuden huutamaan.

Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
– Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo. 
– Eikö vain?
– Ja niin kuin hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo,
niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.

Tarina kerrotaan kirjassa sekä suomeksi että arabiaksi.

Silkkiapinan nauru

Tapiiri ja Silkkiapina leikkivät sokkoa, tekevät kepposia ja puhuvat elämästä. Ikuisesti ystäviä, he vannovat. Silkkiapinan sairastuttua tapiiri ruokkii silkkiapinaa ja silittelee sen pientä päätä. Niin kuin ikuisen ystävän kuuluu. Tapiirin hellästä hoidosta huolimatta silkkiapina kuolee. Miten joku niin tärkeä voi vain äkkiä kuolla? Tapiirin ja muiden eläinten muistoissa silkkiapina kuitenkin elää.

Muut nukahtivat, mutta tapiiri valvoi makuulla ja katseli tummaa latvustoa. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja hiipi syvemmälle öiseen sademetsään. Joka paikassa kimmelsi silmäpareja, konnat kurnuttivat ja lehdet kahisivat. Tapiiri tallusti lammelle ja ui sen vilvoittavassa vedessä. Tapiiri uiskenteli pitkään, ja yhtäkkiä hän luuli kuulevansa silkkiapinan naurun. Se oli luultavasti kuvitelmaa, mutta tapiiri vilkutti silti kohti korkeita puita, joissa silkkiapina oli kerran kiepsahdellut.