24 lukua jouluun: Ruukin salaisuus

Eva Frantz on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa tarinoita sekä lapsille että aikuisille. Kustantamo S&S:n sivuilla Eva kertoo kirjoittavansa mieluiten jotain kauheaa mutta hauskaa. Evan kirjoittama Ruukin salaisuus on kirja, joka ei ole mielestäni lainkaan hauska. Sen sijaan jonkin verran kauhea se on. Mutta ei lainkaan liikaa, vaan juuri sopivasti. Sen verran kuin lastenkirjalta odottaa sopii. Vaan odotapas! Kyllähän kirjassa jotain hauskaakin on. Kirjassa on 24 lukua: yksi luku jokaiselle päivälle joulunodotukseen. Kauhean hauskaa!

He matkustivat merenrantaan joulukuun ensimmäisenä päivänä. Flora oli kirjoittanut sen keittiön kalenteriin punaisella kuulakärkikynällä, ja merkintä näytti samaan aikaan jouluisalta ja hieman vihaiselta. Helmerinkylään!!!

Flora ja äiti ovat äidin päätöksellä muuttaneet joulukuuksi merenrannalle. Tuolla rannalla ei kuitenkaan uikkareita ja aurinkorasvaa tarvita. Sen sijaan laukkuihin pakataan villasukkia ja saappaat. Mukaan lähtevät myös Floran koulukirjat. Floran käydessä kotikoulua äiti kirjoittaisi kirjaansa. Alkumatka Helmerinkylään taittuu linja-autolla. Loputtomalta tuntuvan loppumatkan kävelyurakan päätteeksi Flora ja äiti saapuvat ikivanhalta näyttävän mökin eteen. Tuossako meidän on tarkoitus asua? Flora ihmettelee. Miten sinne edes pääsee sisään?

Äiti tarttuu porttiin. Ensin hän nykäisi sitä, sitten työnsi. Portti ei auennut. Jo nyt on kumma, äiti puuskahti. Yrittäisinkö minä? Kaikin mokomin, se on kai ruostunut kiinni tai jotain. Äiti astui sivuun, ja Flora tarttui kahvaan. Portti avautui kitisten, kuulosti melkein kuin se olisi sanonut ”ha-haa”.

Flora avaa portin, eikä mikään enää ole niin kuin ennen.

Portin takaa paljastuu äidin vuokraama, lopulta viihtyisäksi osoittautuva portinvartijan talo. Aidatulta piha-alueelta löytyy myös pieni pyykkitupa, jonka asukas – Fridolf – heidät vastaan ottaa.

Vai niin. Vai sillä tavalla, hän sanoo mietteliäs ilme kasvoillaan.

Flora ihmettelee Fridolfin vastaanottoa: Vai niin. Miksi ei: Tervetuloa! Tai: Kuinka matkanne sujui? Fridolf vaikuttaa siltä, ettei hän vieraita olisi kaivannut. Miksi vuokrata mökkiä, jos vieraat pihalla ovat niin vastenmielisiä. Oli miten oli, Fridolf kertoo, että alueelta löytyvät myös autotalli sekä vanha hevostalli, muutama maatalo ja talvipuutarha sekä tietenkin kartano. Kartano! Tämä herättää Floran lopullisesti. Mikä huikea ilmestys! Mutta asumaton ja ränsistynyt. Miksi kartano on ollut asumaton kokonaiset viisikymmentä vuotta?

Kartano vetää Floraa puoleensa. Portinvartijan talossakin hän tuntee olonsa rennoksi, on kuin talo olisi hänelle entuudestaan tuttu. Flora tunteekin itsensä jo hieman iloisemmaksi. Ilmakin näyttää kirkastuneen. Vaan onko kyse sääilmiöstä, vai jostain ihan muusta?

Jostakin kumman syystä ulkona näytti nyt paljon valoisammalta kuin heidän tullessaan, vaikka ilta oli jo pitkällä. Oliko sumu hälvennyt ja kuu tullut esiin? Siinä samassa hän näki jonkin valkoisen häilähtävän ikkunan takana. Eikä siinä kaikki, sillä ulkoa kuului rapinaa. Aivan kuin kuiskaus. Se on hän!

Ruukin salaisuuden 24 lukua voi käyttää joulukalenterina: luku kerrallaan kohti jouluaattoa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan vahdi lukutahtia. Kirjan voi myös ahmia kerralla loppuun.

Lisää joulunodotukseen soveltuvia kirjoja löydät verkkokirjaston suosikeista. Klikkaa itsesi sisään keski.finna.fi -> Lapset

Iloista joulunodotusta kaikenlaisten lukukokemusten parissa!

Rudolf Ryöväri(ttäre)npoika

Rudolfin on rauhaa rakastava poika, joka pitää lukemisesta, sellon soittamisesta sekä kurkkuvoileivistä. Rudolfin perhe on, noh – erilainen. Rudolfin äiti ja isoäiti ovat pahamaineisia rosvoja, joiden seurassa housunpuntit alkavat tutista.

Hänen isoäitinsä, Regina Rosvo, oli pahamaineinen nainen, josta oli kirjoitettu jopa lauluja. Hänen äitinsä Raisa Rosvo oli kuitenkin kaikkein pahin. Raisa oli niin kauhean pelottava, että vaikka hän oli nainen, hänen poskistaan rohisti takkuinen musta parta ihan vain siitä syystä, ettei se muutakaan uskaltanut. Kun Raisa Rosvo huusi lounasaikaan perhettä syömään, käskyä tottelivat metsän eläimetkin.

Isä ja isoisä eivät ole kestäneet mokomaa melskaamista ja ovat karanneet jonnekin. Rudolfia kohtaan isoäiti ja äiti ovat tietenkin sulaa hyvyyttä ja huolenpitoa. Vaikkakin äidin ja isoäidin mielestä Rudolf menee pilalle, kun ei osoittanut merkkejä rosvomaisuudesta ja on liian kunnollinen.

Rudolf ei taas voi hyväksyä varastamista, se on väärin. Elo on myös aika yksinäistä, varsinkaan kun Rudolf ei saa mennä kouluun.

– Ei puhettakaan että menet kouluun pilaamaan suvun huonon maineen! Raisa huusi päättäväisesti.
– Kun minä olin nuori, kouluja ei ollut keksittykään – ja katso millainen minusta silti tuli, Regina sanoi.
– Lukutaidoton, Rudolf huomautti.
– Lukeminen ja lukeminen. Pyh, Regina sanoi selvästi loukkaantuneena. – Mitä hyötyä lukemisesta muka on? Kauppa se on mikä kannattaa.
– Tai kaupan rosvoaminen, Rudolf sanoi ja hänen sappensa kiehui –.

Rudolf saa tarpeekseen perheen rosvoelämästä ja alkaa punoa juonta, jolla suvun naiset saadaan kaidalle tielle. Avukseen Rudolf saa odottamatta tiedenero Mataleenan.

Roope Lipastin kirjoittama ja Anton Lipastin kuvittama Rudolf Rosvo ja hirveä suku on hauska, ohut kirja, jolla on yllättävä loppu. Siinä puhutaan erilaisuuden ymmärtämisestä sekä perhe- ja kaverisuhteista. Toivottavasti jatko-osia on tulossa!

Rosvoelämään kurkisti Iiris pääkirjastolta.

Saattaisit pitää myös kirjoista:
Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Rantala & Lehtola: Mauri Murtautuja
Walliams: Pankkirosvon poika
Kolu: Me Rosvolat -sarja

Vorosen perhe

Kirjassa Vorosen perhe ja synttärikeikka tutustutaan perheeseen, johon kuuluvat äiti Viivi, isä Otto sekä sisarukset Niilo ja Nelli. Nellin oikea nimi on Kriminelli, mutta Nelliksi häntä kaikki kutsuvat. Ja eipäs unohdeta Kyttää, perheen koiraa! Vaan missä Vorosen perhe asustaa?

He asuvat tässä aivan lähellä! Kävelet vain vähän kauemmas kuin yleensä, kuljet sen puiston halki, jossa on keinuja ja pensaita, ja ohitat parkkipaikan, jolla on ruostuneita autoja, ja pyöräliikkeen, joka suljettiin viime kesänä. Teitkö niin? Hyvä! Nyt näet talon.

Aivan tavallinen perhe aivan tavallisessa talossa. Tai ei ehkä aivan tavallinen. Työkseen perhe nimittäin rötöstelee. Kaikki paitsi Niilo. Valehtelu on myös aivan normaalia käytöstä Vorosen perheelle. Vain Niilo tuntee piston sydämessään valehdellessaan naapurin Jeppe Pollarille. Niin. Perheen naapurissa asuu poliisi. Ja vieläpä hyvin säntillinen ja tarkka sellainen.

Vaan kuinka käy, kun Niilon syntymäpäivä lähestyy ja hänen hartain toiveensa on lukittu herkkukaupan kassakaappiin?

Vorosen perheen seikkailut sopivat pienten alakoululaisten lukulistalle. Rinnalle voisi nostaa kuvakirjoista Murtautuja Maurin. Vaan kuka kumma onkaan Rudolf ryöväri(ttäre)npoika? Se selviää ensi viikolla.

Ihania kuvakirjoja

Ihanissa kuvakirjoissa elämää kuvataan tavalla, joka pysäyttää aikuisenkin lukijan. Suoraan ja kaunistelematta. Rehellisesti iloiten.

Kaksi kotia

Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin kuvakirja Kaksi kotia kertoo yhden perheen tarinan. Näkökulma on Varpun. Varpu on epävarma. Moni asia muuttuu.

Äiti ja isä puhuvat vuorotellen. He ovat samaa mieltä. Isä ja äiti puhuvat niin kuin olisivat jossain televisio-ohjelmassa.

Varpu muuttaa äidin kanssa kotiin, jossa on vain yksi kerros – äiti on lähellä. Lopulta isoveli Leo ja isäkin muuttavat uuteen kotiin – ihan koulun lähelle. Vaikka asiat ovat ihan hyvin, ei aina silti tunnu hyvältä.

Varpu katsoo rengaskeinuja. Niitä on kaksi. Niin kuin Leo ja hän. Varpu katsoo paikallaan seisovia puuhevosia. Isompi on isä. Pienempi on äiti. Ne katsovat eri suuntiin. Varpu potkaisee pienempää hevosta jalkaan. Hän kokeilee potkaista tasapuolisuuden vuoksi myös isompaa. Ne eivät liikahda. Hän sylkäisee. Sylki osuu melkein pienemmän hevosen kavioon. ”Ei saa sylkeä”, äiti sanoo aina. Varpu taputtaa isoa hevosta kaulalle. Sitten hän halaa pienempää hevosta. ”Tyhmä!” hän kuiskaa ja kävelee nopeasti pois.

Varpun oivallus omasta erillisyydestään kuitenkin kantaa muutoksen yli. Lopulta olo on jotenkin erilainen, hyväkin. On helpottavaa huomata, että huolimatta muiden päätöksistä, minä – olen minä.

Siinä sinä olet

Katri Tapolan, Muhaned Durubin ja Aya Chalabeen yhteinen kirja kertoo suuresta ikävästä. Isä on mennyt toiseen maahan töihin ja lapsen kaipaus on kova. Niin kova, että se saa hiljaisuuden huutamaan.

Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
– Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo. 
– Eikö vain?
– Ja niin kuin hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo,
niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.

Tarina kerrotaan kirjassa sekä suomeksi että arabiaksi.

Silkkiapinan nauru

Tapiiri ja Silkkiapina leikkivät sokkoa, tekevät kepposia ja puhuvat elämästä. Ikuisesti ystäviä, he vannovat. Silkkiapinan sairastuttua tapiiri ruokkii silkkiapinaa ja silittelee sen pientä päätä. Niin kuin ikuisen ystävän kuuluu. Tapiirin hellästä hoidosta huolimatta silkkiapina kuolee. Miten joku niin tärkeä voi vain äkkiä kuolla? Tapiirin ja muiden eläinten muistoissa silkkiapina kuitenkin elää.

Muut nukahtivat, mutta tapiiri valvoi makuulla ja katseli tummaa latvustoa. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja hiipi syvemmälle öiseen sademetsään. Joka paikassa kimmelsi silmäpareja, konnat kurnuttivat ja lehdet kahisivat. Tapiiri tallusti lammelle ja ui sen vilvoittavassa vedessä. Tapiiri uiskenteli pitkään, ja yhtäkkiä hän luuli kuulevansa silkkiapinan naurun. Se oli luultavasti kuvitelmaa, mutta tapiiri vilkutti silti kohti korkeita puita, joissa silkkiapina oli kerran kiepsahdellut.