Lempeästi surusta

Pyhäinpäivänä sytytetään kynttilöitä rakkaiden muistoksi. Miten jutella lapsen kanssa surusta, kuolemasta, kaipauksesta?

Maarit Lallin kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama Hymykuopat -kuvakirja kertoo lämminhenkisesti perheen kohtaamasta surusta, ja on yksi niistä hyvistä kirjoista, joiden avulla voi lapsen kanssa pohdiskella suuria kysymyksiä.

Nelivuotiaiden kaksosten, Tiituksen ja Tildan, perheeseen kuuluu äiti, isä ja mummi. Jo ensi sivuilta huomaa, että lapsilla on läheiset ja mutkattomat suhteet vanhempiinsa. Tiituksesta ja Tildasta on ihan parasta kuulla isän nauravan ja painaa sormensa isän hymykuoppiin. Hymykuopat kuitenkin katoavat, kun mummi kuolee. Muksut koittavat saada taas hymykuopat esiin tempauksillaan, mutta saavat vain lisää itkua aikaiseksi (saattaisin minäkin itkeä, jos lapset leikkaisivat itse hiuksensa).

Kun äiti lähtee työreissulle, huolettaa Tiitusta ja Tildaa, kuka heistä pitää huolta. Isällä onkin uudessa roolissaan ja surutyössään enemmän sulateltavaa kuin hän arvaakaan. Saadaanko hymykuopat lopulta takaisin?

Teos onnistuu raskaasta aiheestaan huolimatta olemaan sopivasti humoristinen ja samalla herkkä. Tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta. Kirjassa keskitytään enemmänkin surevan aikuisen ja lapsien väliseen suhteeseen, ei niinkään lapsen omakohtaiseen suruun. Rivien välistä pilkistää kujeilevasti mummin persoonallisuus sekä toivo siitä, että kuoleman tuolla puolen on muutakin kuin tyhjyyttä.

Mummi oli isän ikioma äiti. Siksi isällä on niin kova ikävä mummia. Minulla ja Tildallakin on ikävä, mutta sitten me taas heti kohta muistetaan, että mummi sanoi menevänsä edeltä pistämään paikat järjestykseen.

Manderin selkeä, pyöreisiin muotoihin taipuva kuvituskäsiala (esim. ihmiskasvot kuvataan hyvin pyöreinä) ja raikkaat värit tasapainottavat kulmikasta teemaa.

Kirja ottaa esiin myös pelon, joka lapselle saattaa syntyä menetyksen äärellä.

Kuka pitää meistä huolta jos äidinkin pitää mennä edeltä taivaaseen?
Ei pidä, sanoo isä.
Mutta jos, tivaa Tilda.
Minä sitten.
Sitä mietimme hetken.
Entä jos, minä koetan aloittaa, mutta isä keskeyttää heti:
Jos minulle sattuu jotain, niin sitten on Milli-täti ja Emil-serkun äiti ja isä. Ja vaari tietysti.

Yhdessä lapsen kanssa lukien tämä on ihana kirja ikävästä, kuolema kohtaamisesta ja siitä, että rakastaa. Viisi tähteä!

Tutustu myös Anni Swan -mitalilla tänä vuonna palkittuun Annika Sandelinin Silkkiapinan nauru -kirjaan, jonka on kuvittanut Linda Bondestam ja suomentanut Maarit Halmesarka.

Ystävyydestä ja menetyksestä kertova Silkkiapinan nauru blogissamme.

Lisätietoja palkinnosta:

Kirjaa mietti Iiris pääkirjastolta.

Taru Silmäterästä

Miranda on syntynyt pohjoisen suurissa metsissä, mutta perinyt isältään taidon – ja halun – sukeltaa etelän merissä. Meret ovat täynnä helmiä, jotka Miranda myy muiden helmenkalastajien tapaan eniten tarjoaville. Työ on palkitsevaa, joskus myös vaarallista.

Katsoimme hetken toisiamme silmiin, minä ja hai, joka kohta oli iskevä hampaansa minuun. Se ei räpytellyt keltaisia silmiään, ja ne näyttivät ihan meripihkanvärisiltä helmiltä.

Kuono raottui hitaasti, terälehdet avautuivat, mutta kiire sillä ei ollut. Se tiesi, etten pääsisi uimalla karkuun, ja me kumpikin tiesimme, että se oli nopeampi. Sitten ruusuhai ui lähemmäksi. Ehdin nähdä sen terävät hampaat ennen kuin se sulki taas kitansa. Silloin sillä oli hampaiden välissä minun käsivarteni.

Miranda on yksi niistä harvoista, jotka ovat selvinneet hengissä Ruusuhain kohtaamisesta. Kohtaaminen vaati kuitenkin veronsa: Miranda on 11-vuotiaasta saakka sukeltanut yhden käden varassa, toisen vei Ruusuhai. Nyt Miranda kohtaa kaltaisensa. Sirkka, jolta myöskin Ruusuhai on vienyt toisen käden, haluaa sukeltaa Mirandan kanssa. Miranda ei rinnalleen kuitenkaan kumppania aluksi kaipaa. Kun hän lopulta tajuaa, että vain Sirkka voi johdattaa hänet Silmäterän luokse, suostuu hän ottamaan tytön mukaansa.

Sirkka on helmenkuiskaaja. Hän osaa houkutella helmet luokseen – myös siis Silmäterän. Silmäterä on helmistä suurin. Se ken Silmäterän omistaa, ei koskaan enää mitään kaipaa. Kun ihminen ryhtyy etsimään Silmäterää, muuttuu kaikki muu yhdentekeväksi. Yhdessä Sirkan kanssa Miranda voisi lopultakin löytää Silmäterän. Mutta millainen hinta siitä olisikaan maksettava.

Moni on kuollut etsiessään Silmäterää, vielä useampi on kadonnut.

Karin Erlandsson on luonut kokonaisen maailman, jossa kaipaus kuljettaa ihmistä kadotukseen. Samaan aikaan elämän tässä ja nyt on vahvasti läsnä. Niin vahvasti, että se voi kumota kaipauksen. Taru Silmäterästä alkaa Helmenkalastajan tarinalla. Seikkailu jatkuu teoksissa Linnunkesyttäjä ja Vuorikiipeilijä. Sarjan viimenen osa Kukistaja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka kaipaus kukistetaan. Kirja on lumoava kasvutarina. Arjen kalastus, puunhakkuu ja parantaminen rauhoittavat. Pilvilinnoja hipova kaipaus sen sijaan repii kulkijaa muille poluille. Kaipaus on sammutettavissa. Mutta mihin hintaan?