Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 5

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli toukokuun kokoontumisessaan Martti Linnan teosta Isän luokse  (Myllylahti).

Isän luokse oli kevään ilmastolukupiirissä käsitellyistä kirjoista mielestäni monikerroksisin. Kirjan päähenkilö, yhdeksänvuotias Katri, kokee koko kirja läpi valtavaa ilmastoahdistusta. Ahdistuksen alullepanijana toimi isän lähettämä ilmastoaiheinen dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus: ilmaston lämpeneminen. Ahdistusta ei vähennä pikkuveljen keuhkosairaus, joka omalta osaltaan saa jokaisen päästön tuntumaan koko ajan pahemmalta ja pahemmalta. Katrin mielestä muutosta olisikin vastustettava nyt eikä kohta; konkreettisin teoin eikä vain hymistellen. Ja konkreettisia tekoja Katri yhdessä ystävänsä Kaisan kanssa tekeekin.

Jääkarhut olivat tehneet punaisesta pahvista lappuja. Niille oli kirjoitettu sellaisia sanoja kuin pahvi, keräysmetalli, paperi, lasi, ongelmajätteet ja biojäte. Laput oli teipattu tasaisin välimatkoin eteisen, olohuoneen ja keittiön lattiaan.

Kunkin punaisen lapun kohdalla asukkaat kaivoivat pussistaan ne jätteet, joiden arvelivat kuuluvan ryhmään joka oli kirjoitettu lappuun.

Kaikki tyttöjen konkreettiset toimet eivät ilahduttaneet naapureita – saati sitten vanhempia. Jotain oli kuitenkin tehtävä yhteisen maapallon puolesta, tuumi Katri.

Ilmastoahdistuksen rinnalla tarinassa kulkee mukana Katrin isänikävä. Isä on muuttanut Brasiliaan Katrin ollessa neljävuotias. Pikkuveli, joka oli tuolloin vain kaksivuotias, ei taida isää edes muistaa. Katri on kuitenkin päättänyt, että sinun isäsi – joksi Katrin äiti isää kutsuu – tekee ilmastonmuutoksen eteen varmasti enemmän kuin perhe suomessa. Onhan isä äidinkin sanojen mukaan taivaanrannan maalari. Hän voisi varmasti maalata maailmasta ilmastonmuutoksen kokonaan pois.

Isä ei kuitenkaan ole Suomessa, joten Katrin ahdistuksen avuksi rientävät joukko pingviinejä sekä muutama jääkarhu. Niitä eivät muut kuitenkaan näe. Vaan näkevätkö muut kuitenkin ne uhat, jotka Katrin mieltä ilmastonmuutoksessa painavat?

Kirjassa on mielestäni taitavasti yhdistetty yhdeksänvuotiaan mielen maailmoja perheestä, ilmastonmuutoksesta sekä ystävyydestä. Mukaan on myös tuotu mielikuvituksen merkitys ajattelun tukena ja tunteiden säätelyssä. Näin aikuisen näkökulmasta Katrin ahdistus ilmastonmuutoksesta on läpitunkeva. Nuorimpien lukijoiden kanssa tuota ahdistusta on varmasti hyvä käsitellä matkan varrella. Kirja sopisikin ehkä ääneenlukukirjaksi ilmastonmuutosteeman käsittelyyn alakoululussa. Katrin ahdistuksen saattaa jakaa moni muukin.

Marko Hautala: Lauri Luu ja Riivattu Lukukoira

Lauri Luu ei pahemmin kirjoista perusta ja vaikka isä yrittääkin tehdä parhaansa poikansa lukemisen eteen, ei hommasta tunnu tulevan mitään. Kirjastolla odottelisi kiva lukukoira Lukulamppu, mutta kirjastovirkailija ei tunnu löytävän Laurille oikein mitään hyvää luettavaa. Lauri ei varsinaisesti inhoa kirjoja, mutta lukiessa kirjaimet vilistävät ympäriinsä, päätä särkee ja keskittyminen on vaikeaa. Tätä Lauri ei ole uskaltanut kertoa kenellekään aikuiselle!

Apuun säntää kirjaston kellarista huolehtiva mystinen Ulla, joka tarjoaa Laurille luettavaksi pelottavan kauhukirjan, jonka lukuisat tarinat tahmaisen alun jälkeen suorastaan kaappaavat Laurin ja Lukulampun mukaan seikkailuihin. Mutta mitä tapahtuu, kun kirjan sivuilta paljastuu kosminen loitsu, joka houkuttelee tavaamaan sen sisältöä?

Aikuisten kauhukirjailijana tunnetun Marko Hautalan Lauri Luu ja Riivattu Lukukoira on mainiota luettavaa, mikäli ei ole lukenut vielä paljon kauhukirjoja, mutta haluaa harjoitella sopivan jännittävän tarinan äärellä. Laurin seikkailut kirjastossa on myös sopivan lyhyttä luettavaa, kirjassa on vain 70 sivua, eli pitkään ei lukijalla nokka tuhise sivujen äärellä. Tarinaa siivittää tietenkin hieno kuvitus, joka värittää kauhuisia tapahtumia entisestään. Jos tykkäät jännityksestä, huumorista ja koirista niin nappaa tämä kirja luettavaksi!

Tämän kauhuisten tapahtumien kirjan vinkkasi Tomi Keljonkankaan kirjastosta.

Terveiset ulapalta

On tässä sulle loruja – naputellut Jukka Itkonen, runoniekka monitaitoinen.

Kansikuvakin paljastaa: on mukana naurun pärskyä ja monen monta värssyä elämästä merimiehen ja laivakoiran, meritähden ja pulikoijan. Kaiken piirtänyt on Camilla Pentti, varsinainen piirtäjien entti.

Alkumerestä aloitetaan, tanssiaiset Ukko-Nooan paatissa vietetään. Unohdu ei merirosvot turjat, eikä rantojen kantakuppilat hurjat.

Vaan parhaimmat on niistä, en sitä kiistä, pienet lorulastut Pallokala ja Meritähti sekä rakkauskirje, joka matruusi Kaukaiselta lähti, kohti vaimon tupaa. Lue ”Vapautunut onkimies ja meri”, saat siitä kesäfiiliksen, sen sulle lupaan.

Vesiloruja siis, ulapalta ja rannalta. Tämä kirja kainaloosi heitä, kun kesä lähestyy meitä. Saat siitä paljon iloa ja riimiä monta kiloa.

Runoili Iiris pääkirjastolta.

Haaveileva veturi ja tulistunut kaivuri

Nelli Heinimon runokirjaan Kaivurin raivari (WSOY 2020) mahtuu kaaraa, kaivuria ja (nosto)kurkea montaa eri sorttia (paitsi ei Escorttia). Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin iloinen kuvitus ilahduttaa pientä ja isompaakin lukijaa.

Esittelyn saa muun muassa sähköauto, jätskiauto ja mini. Esimerkiksi paloauto haaveilee hieman rennommasta elämästä kalamyyjänä vaan ymmärtää, että jokaisella on paitsi vaivansa myös onnensa:

harvoin kukaan kalamyyjää
kiitokseksi halaa

(toisin kuin ehkä hengen pelastanutta paloautoa).

Työkoneiden arkea puntaroidaan nimikkorunossa: siinä mielipahan taustalla on nälkä ja väsymys, monen muunkin pienen kulkijan pahan olon syy. Vaan levolla ja murkinalla mieli virkistyy. Runonsa saavat myös sukellusvene ja zeppeliini, kurkoitetaanpa avaruuteenkin.

Vaikka tutuksi tulevat koneiden baanat, trukkien päiväohjelmat ja lentokentän vilinä, pohditaan koneidenkin elämässä peruskysymyksiä: kuka minä olen, pidetäänkö minusta, oletko ystäväni, mikä on minun tehtäväni. Mukana on myös naurua ja kujeilua, haaveilua – elämän ja arjen suolaa.

Runokirjan vinkkasi Iiris pääkirjastolta.

Tylsä elämäni

Minna Levolan kirjassa Tylsä elämäni (Karisto) kerrotaan ensimmäisen luvun sisällöstä seuraavasti:

Pitkä ja tylsä taustaluku, jossa esitellään meidän perhe sekä aaveakvaarion kalat.

Ensimmäinen luku esittelee myös kertojaminä Lindan, joka on omien sanojensa mukaan perustavallisen perheen 11-vuotias ujo ja introvertti jäsen. Hän harrastaa cheerleadingiä ja tubettajien seuraamista. Hän myös tykkää piirtämisestä ja omissa oloissaan oleilusta. Perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä päiväkoti-ikäinen pikkusisko Linnea. Lukijana en tietenkään pitänyt ensimmäistä lukua lainkaan tylsänä. Halusinhan tietää millainen ihminen Linda oikein onkaan!

Kirjassa kerrotaan Lindan arjesta, perheestä, hänen ystävästään Emmiksestä sekä vähän myös korvien rei’ittämisestä. Vaikka kirjan sivuilla eivät lohikäärmeet lentele eivätkä robotit valtaa planeettaame Maata, ei kirja ole lukukokemuksena lainkaan tylsä. Päinvastoin. Kirja on mukava, piristävästi kiinni arjessa ja kertoo aidon oloisesti 11-vuotiaan tytön ajatuksista itsestään ja elämästä yleensä. Ja niistä korvakoruista. Emmiksellä korvakorut on korvissa olleet jo jonkin aikaa. Äidin mielestä korvakorujen aika on vasta myöhemmin. Lindan mielestä niiden aika on juuri nyt.

Tämän kirjan kanssa saman tyyppistä arkista – muttei missään nimessä tylsää – realismia löydät myös kirjoista Emman salainen toive sekä Kahden maan Ebba.

 

Seikkailu, jossa pelastetaan eläimiä ja parannetaan maailmaa

Eevin eläinmaailma kiinnitti heti huomioni kirjaston hyllyssä. Kelta-punaisessa kansikuvassa, sen piirrostyylissä oli jotain kiehtovaa ja hauskaa (kuvittaja on palkittu lastenkirjailija ja kuvittaja Emily Gravett). Myös britti-kirjailija, Matt Haig, oli entuudestaan tuttu.

Jännittyneenä avasin uutuuttaan kankean kirjan ja luin ensi sivut. Ja tykkäsin!

11-vuotias Eevi asuu isänsä kanssa pikkukaupungissa. Hän pitää kaikenlaisista eläimistä. Ei vain ihanan lutusista ja söpöistä pupuista ja kissanpennuista vaan todellakin kaikista – matelijoista, torakoista, hyeenista, meduusoista, viheranakondista. Ainoana poikkeuksena brasilianvaeltajahämähäkki. Mutta siihen Eevillä on syynsä.

Eevi on erityinen, niin isä on aina sanonut. Hänellä on salainen taito. Kyky jota Eevin itsensäkin on vaikea ymmärtää ja jota ehdottomasti ei saa käyttää.  Eevin äidin kuolema liittyy jotenkin tuohon salaperäiseen talenttiin. Mutta erään kerran hyväsydäminen Eevi ei voi olla auttamatta kiipelissä olevaa kania, ja siitä seuraa hankaluuksia. Eevin on entistä tiukemmin yritettävä tukahduttaa lahjansa, kunnes koittaa hetki, jolloin pakko näyttää värinsä…  

Kirjassa on vahvasti ajatus luonnon ja eläinten suojelemisesta. Kuitenkaan tyyli ei ole saarnaava vaan ajatuksia ja empatiaa herättävä. Lukija kutsutaan pohtimaan myös itsetuntemuksen, omien lahjojen tunnistamisen, vallankäytön sekä hyvyyden ja pahuuden teemoja.

Jos pidit Eevin maailmasta, saattaisit pitää myös näistä:

Viehättävän ”vanhanaikainen” lastenromaani brittikartanossa majailevasta salaisuudesta. Kaikille hyvien kertomusten ja eläinten ystäville.

Vauhdikas tarina, joka ei ole vain pintakiiltoa, vaan jolla on hyvä sydän. Kuka on todellinen vihollinen, onko eläintä karvoihin katsominen?

Tohtori Tattinen on Dr. Dolittle, mies joka ymmärtää eläimiä erityisellä tavalla. Klassikkotarina saatavilla mm. Jyväskylän kaupunginkirjaston varastosta varaamalla. Muista myös filmatisointi Eläintohtori Dolittle (Universal Pictures 2019).

Kirjaa pohti Iiris pääkirjastolta.

Rosvoja ja poliiseja

Heli Rantala on kirjoittanut kerrassaan herkullisen kuvakirjan Maurista, jonka olisi pitänyt syntyä synkkänä ja myrskyisenä yönä Murtautujien pahamaineiseen sukuun, mutta joka sen sijaan syntyikin kaikenlaisen hyvän keskelle, auringon lämmittäessä perhosten tanssia. Maurista tuli lopulta kaikella tapaa erilainen kuin sisaruksistaan – ja jotain aivan muuta mitä vanhemmat olivat toivoneet. Siinä missä sisarukset varastivat syntymäpäiväsankarin lahjat, auttoi Mauri sankaria juhlien jälkien siivoamisessa. Kun Rosvo-opistossa harjoiteltiin pakenemista ikkunan kautta, jäi Mauri pesemään ikkunoita kirkkaammaksi. Isän mukana ryöstöreissulla Mauri innostui vain järjestelmään ihmisten koteja viihtyisämmäksi. Mauri oli todellakin perheensä musta lammas. Voi Mauria.

Mutta sitten Mauri tapaa eräällä epäonnisella ryöstöreissullaan Pipsan. Pipsa on poliisien sukua ja kutsuu itseään iloosiksi. Iloosin tehtävänä on jaella sakkojen sijaan kehuja, rohkaisuja ja hyvää mieltä. Ja sen Pipsa todella tekeekin.

Mauri on ihana hahmo. Vaikka hän kokee voimakasta erilaisuutta perheessään, haluaa hän omissa toimissaan huomioida sukunsa perinteet. Kuten Netta Lehtolan kaunis kuvitus, myös Mauri on raikkaan rauhallinen.

Intoa puhkuen Mauri teki taloonsa kaksi ovea. Toiseen hän asensi monta erilaista lukkoa, jotta äiti, isä, sisko ja veljet voisivat murtautua siitä sisälle.

Pipsa taas on iloosina varsin vakuuttava.

Välillä hän pysäytti autonsa tienvarteen ja kävi kehumassa puistonpenkkiä tuhrivan pojan piirustustaitoja ja pankkirosvojen naamareita.

Sekä Mauri että Pipsa ovat eräällä tapaa epäonnistuneita. Mauri ei osaa ryöstää ja rosvota, Pipsa taas jakaa sakkojen sijaan pelkkiä kehuja. Vaan mitä ihmeellistä syntyykään, kun Pipsa-iloosi ja Mauri Murtautuja yhdistävät voimansa – hyvät teot ja kauniit ajatukset?

Jos rosvoiluannos tuntuu Murtautuja Maurin (WSOY) jälkeen kovin suurelta, voit tasapainottaa lukukokemustasi Pasi Lönnin kirjoittamalla ja Jussi Kaakisen kuvittamalla  tietokirjalla Poliisiasema (Tammi). Kirjassa poliisikoira Rekku kertoo työpaikastaan keskustan poliisiasemasta. Rekulla on tiedossaan kaikenlaisia rikoksia, mutta niistä hän ei voi kertoa, koska häntä sitoo – kuten kaikkia poliiseja – vaitiolovelvollisuus. Aseman tiloista ja esimerkiksi poliisin varusteista Rekku kuitenkin voi kertoa. Ja niistä kerrottavaa Rekulla piisaa. Kirjasta selviää muun muassa mitä tapahtuu poliisin lupapalvelussa, mitä kaikkea kuuluu poliisin varustevyöhön, ja millaista tekniikkaa poliisin mustaan maijaan on asennettu.

Molemmat kirjat sopivat niin pienelle lukijalle kuin vielä vähän pienemmälle kuulijallekin.

Helmi, salaperäinen tyttö

Kuka on Helmi ja miksi hän piileskelee hylätyssä päiväkodissa? Tällä kysymyksellä lukijaa houkutellaan kirjan pariin takakannen kuvauksessa. Koukku toimii. Kuka sisi on Helmi? Vastauksen tähän kysymykseen kirja kyllä tarjoaa, mutta vasta sen jälkeen, kun lukijan mielikuvitusta on ruokittu Vapun ja Annikan oudoilla kokemuksilla hylätyssä päiväkodissa.

Hylätty päiväkoti on molemmille tytöille tuttu niin päiväkotina kuin eskarinakin. Nyt talo on hylätty, ja päiväkodin lapset ovat muuttaneet uuteen päiväkotiin parin korttelin päähän. Vappu ja Annika itse ovat jo koulussa, mutta sokkeloinen vanha päiväkoti ja sen piha leikkimökkeineen yhä kiinnostavat – varsinkin nyt kun se on autioitunut. Vaan kuinka autio päiväkoti lopulta onkaan?

Tytöt astuivat varovasti keskemmälle mökkiä. Annika kurkisti astiakaappiin. Kaapissa oli hyllyllä syvä lautanen, lusikka ja muki. Kaapin alla oli kolhiintunut pesuvati. – Kuule, täällä leikkimökissä oli ennen nuken astiat. Mutta tuo on ihan tavallinen lautanen, Vappu osoitti sinikuvioistalautasta astiakaapissa. – Nuken astia on viety uuteen päiväkotiin, Annika mietti. Vappu tutki vielä kaappia. – Hei, täällä on kaurahiutaleita. Ja jokin purkki, avaanko? – Avaa vaan. Vappu kiersi purkin auki ja kurkisti sisälle. – Pähkinöitä ja rusinoita! Katso, hyllyllä on omenoita. Ne on poimittu tuolta maasta. – Joku on ollut täällä retkellä!

Retkieväiltä ruuat tosiaan vaikuttavat. Ja kyseisen retkeilijän, Helmi-nimisen tytön, Annika ja Vappu myöhemmin tapaavatkin. Mutta Helmi ei näytä ollenkaan Helmiltä. Hiukset ovat takkuiset ja kapeissa kasvoissa risteilee likajuovia. Mustan hupparin hihansuut roikkuvat rispaantuneina. Helmi onkin tytöille pienoinen arvoitus, mutta autio päiväkoti tapahtumineen vie kolmikon mukanaan. Ja autiotaloksi vanhassa päiväkodissa tapahtuu kyllä kummallisen paljon.

Keitä nuo lapset olivat? Mistä he olivat tulleet tänne? Välillä osa lapsista siirtyi keskelle salia hyppimään laululeikkien mukana. Kirjavapukuinen opettaja soitti pianoa, ja kaikki muut lauloivat kuorossa. Sitten leikkijät vaihtuivat, mutta musiikki ei päättynyt. Se vain jatkui ja Vappu ja Annika haukkoivat henkeään. – Näkeekö ne meidät? Vappu kuiskasi. – Ei. Vain me voimme nähdä heidät, Helmi supisi takaisin ja veti ovea aavistuksen kiinni.

Elisabet Aho on kirjoittanut jännittävän tarina ekaluokkalaisten Vapun ja Annikan kokemuksista. Helmi tuo tarinaan karua todellisuutta, päiväkodin laulava kuoro taas kummitustarinoiden jännitystä. Rohkeat ja reippaat ekaluokkalaiset Vappu ja Annika saavat jännimpiin kohtiin tuekseen Vapun 12-vuotiaan isoveljen. Isoveljen tuesta huolimatta lukijaakin saattaa välillä jännittää. Kirja sopiikin ehkä parhaiten jo lukemisessaan edistyneemmille Annikan ja vapun ikätovereille.