Kirjat muuttavat maailmaa

Muutaman vuoden ajan on Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3. juhlistettu myös Kirjaston päivää. Moni suomalainen arvostaa kirjastoja ja kirjoja, mutta mitenkähän on dinosaurusten laita?

Rashmi Sirdeshpanden ja Diane Ewen kirjassa Tyrannosaurus ja kirjojen mahti (Mäkelä 2020, suom. Terhi Leskinen) varoitetaan vakavasti: Älä koskaan näytä tyrannosaurukselle kirjaa…

Sillä muuten joutuisit opettamaan sen lukemaan. Sitten se innostuisi kirjoista valtavasti, ja sinun pitäisi salakuljettaa se kirjastoon.

Kotona joutuisit piilottelemaan saurusta ja muhkeaa kirjakasaa kaapissasi ja lukemaan kirjannälkäisen dinon kanssa yöt päivät läpensä.

Kirjat tekisivät terävähampaisesta kaveristasi HYVIN älykkään, ja pian se haluaisikin olla lääkäri, tietokonenero tai jopa pääministeri!

Ministerinä tyrannos säätäisi uusia lakeja, kuten leffamaratooneja kaikille ja kirjastoja kaikkialle (ei lainkaan hullumpi ajatus 😉). Kohta sen kaikki kaveritkin haluaisivat oppia lukemaan….

Harkitse siis tarkkaan, uskallatko näyttää kirjaa dinolle ja tuoda sen kirjastoon, sillä kirjoissa ja lukemisessa on voimaa, joka muuttaa maailmaa.

Toivon tarinoita pelokkaalle

Muuttuvat tilanteet ja epävarmuuden hetket saattavat synnyttää pienessä kulkijassa huolen ja pelon tunteita. Kirjasammon Sivupiiri on koonnut listan kirjoista, jotka auttavat lapsia käsittelemään vaikeita tunteita: voit tutustua siihen täällä.

Anna Tommolan kuvakirjassa Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020) kerrotaan pimeänpelon ja oikeastaan vähän muihinkin asioihin levinneen pelon voittamisesta. Kirjan on kauniisti, animaatio-tyyliin kuvittanut Pete Revonkorpi. Kuvitus värimaailmoineen vie lukijan syvälle Säpsyn tunteisiin ja tunnelmiin. Möröt eivät onneksi ole kuvattu liian pelottavasti.

Kirjan päähenkilöä kutsutaan Säpsyksi, pelkääminen ja arkuus taitaa olla hänelle niin luonteenomaista että hän on saanut nimensä sen mukaan (oikeastaa toivoisi, että kirjan lopussa hän saisi uuden nimen!). Säpsy ajattelee, että pitää olla reipas ja eikä kertoa ikävistä asioista, ja siksi ei uskalla tai tahdo kertoa sisällään asuvasta pelon ja kauhun tunteesta aikuisille. Kunnes vaarin luona Säpsy kuulee, että vaarikin – maailman rohkein – pelkää jotain.

Ei se mitään, että vähän pelottaa. Silti voi mennä ja tehdä asioita. Jos ei osaa pelätä mitään, tekee tyhmyyksiä. Se vasta on vaarallista. Mutta jos taas pelkää vähän kaikkea, sellaisiakin juttuja mitä ei tarvitsisi pelätä, pitää ehkä ihan vähän uhmata kohtaloa.

Vaarin esimerkin inoittamana Säpsykin päättää uhmata kohtaloa ja kohdata mörön silmästä silmään. Ja siitä alkaakin uusi elämä.

Sanna Pelliccionin kuvakirjassa Meidän piti lähteä (Kustantamo S&S 2018) kerrotaan sotaa pakenevan perheen tarina kuvien kautta. Sanat voi lukija antaa itse. Kirjan kuvat ovat vaikuttavia: Voimakkaat värit ja siveltimenvedot välittävät ulkoisten tapahtumien dramaattisuutta sekä sisäisen maailman pelokkaita tunnelmia. Isojen tapahtumien vyöryessä perhe on pieni herkkä väriläiskä jykevää väriseinää vasten. Loppusivuilla mittasuhteet ovat palanneet takaisin: perhe on lähikuvassa ja värimaailma on lämmin ja kevyt. Kirja päättyy toivoon ja uuteen alkuun.

Muita pelkoja ja ahdistusta käsitteleviä kirjoja:

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Ilon Milli ja pelon Mölli (Myllylahti 2019)

Paula Kuitunen: Pelokki (Enostone kustannus 2020)

Nina Pirhonen: Leo Leijona voittaa pelon (Otava 2021)

Julia Pöyhönen, Heidi Livingston & Linnea Bellamine : Fanni ja liian jännittävä yö (Kumma 2020)

Supernaisia!

YK:n julistamaa Kansainvälistä naistenpäivää vietetään 8. maaliskuuta. Päivän tavoitteena on vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia elämän eri osa-alueilla. Eri puolilla maailmaa järjestettävissä naistenpäivän tapahtumissa juhlitaan naisten saavutuksia. Joissain maissa päivä on jopa kansallinen vapaapäivä. Meillä Suomessa päivää vietetään hillitysti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomesta löytyisi naisia, jotka ovat saavuttaneet suuria. Heitä kyllä löytyy. He ovat Suomen supernaisia!  

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin hieno teossarja esittelee meille Minna Canthin, Ellen Thesleffin, Eeva Kilven sekä Fredrika Runebergin – Suomen supernaiset.

On aikainen toukokuinen lauantaiaamu herran vuonna 1888. Kuopion kaupungissa puiston laidalla sijaitsee talo, jota kutsutaan Kanttilaksi. Siellä asuu Canthin perhe, johon kuuluvat äiti Minna, Minnan äiti Ulrika ja veli Gusti, Minnan lapset ja lisäksi vielä keittäjä, piika ja renki. Kanttilassa on kauppa, mutta se ei ole vielä auki näin varhain. Joku on kuitenkin jo hereillä. Se on Minna.

Yllä kuvattu varhainen lauantaiaamu aloittaa Minnan tarinan teoksessa Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Teos kuvaa Minna Canthia rohkeaksi keskustelijaksi, taitavaksi kauppiaaksi sekä armoitetuksi seuranaiseksi. Tarinassa seurataan Minna Canthin puuhakasta päivää Kuopiossa vuonna 1888 – mitä kaikkea voimmekaan Minnalta oppia!

Ellen Thesleff syntyi Helsingissä vuonna 1869. Hän tiesi jo nuorena, että hänestä tulisi taiteilija. Aivan helppo tie taiteilijaksi ei kuitenkaan ollut. Tuohon aikaan naisilta odotettiin, että he menisivät naimisiin, tekisivät lapsia – ja jättäisivät taiteen tekemisen miehille. Mutta Ellen tiesi mitä tahtoi. Hän sai tavoitteilleen myös tuen suuresti rakastamaltaan perheeltään. Lopulta Ellenistä todellakin tuli yksi Suomen merkittävimmistä taiteilijoista.

Herkin kuvin kuvitettua kirjasarjaa jatkavat Eeva Kilpi sekä Fredrika Runeberg. Molemmat naisia, joiden elämää sanelee kirjoittaminen. Ja Fredrikan muistamme toki myös herkullisista Runebergintortuista.

Fredrikan kynä sauhuaa puutarhassa. Hän pakenee mielikuvituksessaan ihmeellisiin maailmoihin, joissa ei ole koskaan käynyt.

Fredrika! : kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha

Kirjoitan, koska en voi olla kirjoittamatta. Kirjoitan kirjoitan kirjoitan.

Eeva! : kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat

Lisää suomalaisia supernaisia voit bongata muun muassa Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa kirjassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset. Minnan lisäksi kirjassa esiintyvät muun muassa Tarja Halonen ja Tove Jansson. Mikä onkaan Tove Janssonin supervoima? Mikä on sinun supervoimasi? 

P.S.  Suomen supernaisia löytyy myös facebookista.

Juhlavuotta viettävä Nuotio kirjoittaa kestosuosikkeja

Lukuisia lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjoja tehnyt Eppu (eli Eija-Riitta) Nuotio täyttää helmikuussa 60 vuotta. Hän on lisäksi näyttelijä, ilmaisutaidon ohjaaja, suomentaja, sanoittaja, näytelmäkirjailija sekä ohjaaja.

Tässä muutamia Epun lastenkirjoista.

Nuotion ja kuvittaja Liisa Kalliolan yhteistyössä on syntynyt pahvisivuinen OHO-ensikirjasarja (WSOY), jossa vauva maistelee maailmaa (Oho, miten hyvää!), lähtee liikkeelle (Oho, miten taitavasti!) sekä tutkii ympäristöä (Oho, mitä tapahtuu!). Humoristinen ja hyväntuulinen teksti sekä värikkäät, ilmeikkäät kuvat houkuttelevat ensitarinoiden pariin.

Matkalla tullaan suuremmiksi – Valitut runot 1995–2012 (Tammi) -runokirjaan on koottu vajaan kahden vuosikymmenen vuoden ajalta Nuotion säkeitä aiemmin julkaistuista runokirjoista. Opuksesta löytyy riimit joka tunnelmaan ja hetkeen, surusta iloon ja kaipaukseen. On herkkyyttä ja hurttia huumoria. Joukkoon mahtuu vauvalorutteluja, eläin- ja ammattirunoja sekä vuodenaikojen ihmettelyä. Kestosuosikkini ja takuuvarma runosampo esimerkiksi satutuokioihin. Kuvittajana Virpi Penna.

Tämä vai tuo -sarjassa (Bazar) ovat ilmestyneet kuvakirjat Metsäretki, Toripäivä sekä Viljan syntymäpäivät. Jokaisessa kirjassa Fiinulla ja äidillä on jokin yhteinen tekeminen, kuten retkeily metsässä. Tarinaa kuljetetaan valintojen kautta, joita ennen toimintaa ja sen aikana joutuu tai saa tehdä. Esimerkiksi kummalle polulle lähdetään: suoraan kallioille vai puiden lomaan. ”Tämä vai tuo” on leikki, yhteinen hassuttelu, ja samalla keino selvittää, mistä asioista itse tykkää. Kauniit kuvat on tehnyt Aino Louhi. Näihin Fiinu-kirjoihin toivoisi useammankin lukijan tarttuvan.

Lisäksi tuotteliaan kirjailijan kynästä ovat muun muassa alakoululaisten suosikit

  • Villilä-sarja, jossa kylän lapset perustavat urheilevan salaseuran ja joutuvat kaikenmoisiin kommelluksiin.
  • Kingi-sarja, jossa kaupunkikoira Kingi etsii uutta kotia ja löytääkin sen varsin erikoisesta paikasta, saarelta.

Runonikkarin säkeet yksiin kansiin

Pitkän kirjailijanuran tehneen sananikkari ja muusikko Jukka Itkosen (1951-2021) runoja on koottu yksien kansien väliin Kultapöllö – valittuja lastenrunoja -teokseen. Runsaasta tuotannosta on valikoitunut toistasataa tekstiä Itkosen aiemmista runokirjoista ja muutama uusikin, joista joitakin nyt tässä kirjoituksessa katsomme tarkemmin.

”Omajyväinen” on runo, jossa kaupunkilainen muuttaa maalle. Vaikka maalle lähdön alkusyynä on käskyn uhmaaminen, kääntyy uhma onnentunteeksi ja olennaiseen palaamiseksi.

– – silti olon avaraksi

tunnen, eihän tavaraksi

elämäänsä muuttaa saata,

minä viljelen nyt maata.

En ole omahyväinen,

olen omajyväinen.

Loppusoinnut rytmittävät tuttua suomalaisen maaseudun ja mökkeilyn kuvastoa, jota Itkonen yhdistelee säkeiksi humoristisella ja leppoisalla tavalla. Runon loppu huipentuu ylevästi vertautumalla Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, kunnes lätsähtää – tunkiolle.

Metsän poika tahdon olla.

Kukko kiekuu tunkiolla.

Vahtikoira sanoo: ”Hau!”

Kissa naukuu: ”Rousse-au!”

Huumorikettu Itkonen veistelee hauskasti yhdistäen arkista ja tavanomaista kirjallisuusviittauksiin ja filosofeihin. Runosta jää hersyvä tunnelma: sellaistahan elämä on, hienoudet ja rosoinen todellisuus sekoittuvat.

”Minne mahtuu Atlantti?” -runo on ihana.

Sieltä löytyy satumaat,

Liisat, Lumikitkin,

siellä saattaa kiipeillä

tiedon tikapuita pitkin.

Arvaatko, mistä paikasta on kyse? Kirjoja ja lukemista rakastavalle tuttuakin tutumpi.

”Päähäni heitettiin posliinipotta – kehuskeluruno kahdelle laulajalle” on hullunkurinen mahtailulaulu, jossa tarinankertoja suurentelee tekojaan ja hänen rinnallaan, joka toisella rivillä, kuullaan toinen ääni, joka kertoo, miten asia todella oli.

Minä olin ennen sankari suuri.

    Naamakin loisti kuin punajuuri.

Kiertelin meriä ja kaukomaita.

    Kuinkahan lienee asian laita?

Itkosen mallin mukaan saisi hauskan oman runon. Kirjoita vaikka kehuskeluruno kahdelle hiihtoreissusta tai Euroopan valloituksesta. Näiden runojen myötä herää innostus lukea koko Kultapöllö – naurua, lempeää irvailua, kyyneliäkin lukijalle luvassa.

Herra Mörön jouluiset vinkit

Toimittaja: Olen matkalla 1. kerrokseen haastattelemaan erityisvierastamme. Tänään nimittäin kuulemme blogissa herra Mörön lukuideat.

300-vuotias Mörkö on harvinainen lajinsa edustaja: tämä rauhaa ja pimeyttä rakastava mörkömys erakkomus on suostunut osallistumaan joulunäyttelyymme. Tavallisesti hänet tapaa kaapin nurkasta tai sängyn alta. Nyt saavunkin tähän ikkunalle.

Tervehdys sinne jouluiseen näkymään, herra Mörkö!

Mörkö: No heippa.

Toimittaja: Millä mielillä odottelette joulua?

Mörkö: Mielellä jos toisella.

Toimittaja: Mennäänpä sitten itse asiaan, herra Mörkö. Millaisin lukuvinkein tervehtisitte lukijoitamme?

Mörkö: Ihan täysi tonttu.

Toimittaja: Anteeksi?

Mörkö: Ihan täysi tonttu!

Toimittaja: Kuulkaahan nyt, herra Mörkö, tiedän että joulun alla voi olla stressiä, mutta ei sentään tarvitse käydä nimittelemään. [loukkaantuneena]

Mörkö: Se o lyriikkoo. [Tökkää toimittajan käteen kirjan.]

Toimittaja: Nyt ymmärrän! Tämähän on runokirja Ihan täysi tonttu! Tuttujen runoilijoiden joulurunoja, joita voi lukea adventtikalenterina runo per päivä tai muutoin vaan. Hah, tämä Eppu Nuotion ”Perhejoulu” on aika hauska:

Otetaan yksi hermostunut äiti

Yksi kiireinen isä

Otetaan joukko jännittyneitä lapsia

Otetaan sotku ja kadonneet tavarat

Otetaan imuri ja luuttu.

Toimittaja: Kuulostaa kovin tutulta… Tämä Kaija Pispankin runo on kiva: ”Tonttututkinto”

Ennen joulua on vähän painetta,

pitää opiskella sataa ainetta.

– – Ja sitten on ankarat tentit,

oikein on oltava litrat ja sentit.

Tentin jälkeen pajalle hommiin,

paitsi jos koe meni pommiin,

on paikka lahjaromuttamolla.

Toimittaja: Tuossapa summaantuu monen koululaisen ja opiskelijan viimeiset viikot ennen lomia. Onneksi lahjaromuttamo ei ole hassumpi paikka: saa pilalle menneiden lahjojen parhaista paloista rakentaa jotain uutta.

Että jokin aluksi pieleen mennyt juttu voikin olla blessing in disguise. Niin kuin vaikka se palanut kääretorttu. Suklaakermaa kun oikein siveli paksuksi kinoksiksi rullan päälle, niin vähän se näytti sellaiselta keskieurooppalaiselta jouluhalko-leivonnaiselta. Elvi-serkkukin sanoi, että ihan hyvää on, jos jättää tummimmat kohdat syömättä…. Krröh…Mutta takaisin haastatteluun: mikä on teidän lempirunonne, herra Mörkö?

Mörkö: ”Nallen joulutervehdys”.

Sinä olet siellä

ja minä olen täällä,

joulutähti kaiken päällä.

Siis: Juhlaa kaunehinta!

Toimittaja: Kerrassaan ihanat nuo Hannele Huovin säkeet. Sopivat hyvin tähän aikaankin, jos etäjoulua joudutaan viettämään eri mökeissä. Kaikille se joulu kuitenkin tulee loistaen valoa pimeyden keskelle. Onko teillä herra Mörkö jotain muuta suosikkia vuosien varrelta?

Mörkö: Ohan näetä. Joulumörökö, Kakstoesta lahjoo mörölle, Mörön paras joululahaja, Joulumörökö ja noetarumpu…

Toimittaja: Eikös nuo ole Mauri Kunnaksen kirjoja Joulupukki, Kaksitoista lahjaa joulupukille, Onnin paras joululahja, Joulupukki ja noitarumpu?

Mörkö: No jokkii mörökö siellä o melekein joka kuvassa. Isosetä Kualeppi uuninpankolla kahtoo pimiästä kattilasta, silimät vuan näkkyy. Serkunserkku Untamo pällyilee kattoluukusta, Pikku Möökö majjailee kulumakuapissa…

Toimittaja: Tottahan se on tuokin. Haluaisitteko näin pyhien alla vielä sanoa jotain lukijoillemme?

Mörkö: Rimpauta kaverille, sano että tykkeet ja syö lanttulootoo.

Toimittaja: – – – [mykistyneenä]

Mörkö: Ohan meillä mörööilläkkii kovan ulukokuore alla lämpönen syvän. Ja lanttuja kellarissa.  

Toimittaja: Hmm… aivan, niin tietysti. Siinäpä onnistuneen joulun resepti!

Kiitos, herra Mörkö, haastattelusta. Otetaanko vielä selfie?

Mörkö: Ottaa pois.

Toimittaja: Ja teille lukijamme toivotamme – Hyvää joulua ja valoisaa uutta vuotta! Blogi jää joulutauolla ja tapaamme taas 5.1.

Finlandia-ehdokkaat: Runoratsuna Datsun

Tällä kertaa blogissa on esittelyssä muutama Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana oleva teos. Tarkemmin tutkitaan runo-opusta Kaupunki Kukaties.

Kaupunki Kukaties (WSOY) on sanataidekasvattaja Pia Krutsin ja kuvittaja Jani Ikosen yhteistyö. Runoissa ollaan kaupunkimaisemassa, joka ei olekaan ihan tavallinen kaupunki vaan täynnä sanahassuttelua, ylös-alaisin-kääntötemppuja ja aiempien tekstien uudelleen kirjoitusta, jopa hieman nonsense-runouden hengessä.

Runoteoksessa ei olla ryppyotsaisia vaan kutsutaan lukijaksi ja runonikkariksi matalalla kynnyksellä. Jo alkuruno ”Reittiohje runojen kaupunkiin” lupaa, että runoratsuksi käy vaikka vanha datsun. Kaupunki itsessään kutsuu hyvän mielen ja ystävyyden tunnelmiin – julistetaanhan ”Kaupungin järjestyssäännöissä”:

Yleinen virastoissa ystävystyminen on sallittu.

Runot ovat täynnä hulluttelua ja rentoa luovuutta. Tuttuja leikkiloruja ja lauluja keikutellaan uusiin näkökulmiin ja aiheisiin. Mallia ja teemoja runoihin haetaan mm. urbaanista populaarikulttuurista, pelimaailmasta, kaunokirjallisuudesta ja kauhutarinoista.

Lukijaa hauskuuttavat mm. ketjuruno ”Olipa kerran taistelupeli”, Pokemon-henkinen ”Tais-te-lu-kyl-lik-kii!” ja vitsikirjoista innoitusta lienee saanut ”Mielikuvituksen maailmanennätyksiä”.

Krutsin lyriikassa on hassuttelun lisäksi syvällisiä teemoja. Esimerkiksi uudistettu ”Etana-etana”-runo päättyy ystävänkaipuuseen:

 

Etana, etana näytä arpes

ootko huomenna mun kaa?

Vaikuttava runo on Yksinäisyydenkatu 11, johon runoilija on loihtinut kolean yksinäisyyden, hylkäämisen ja alakulon tunteen:

Kadulla on roskis,

johon kulkukoira jättää jäljen

jonka kylmä sade kastelee

josta rotta poistuu vähin äänin

jossa roskiakin palelee.

Kaikki tämä osoitteessa

Yksinäisyydenkatu 11.

Siellä yksi odottaa toista.

Kuvitus tukee riimittelyn ilotulitusta, selventää ja voimistaa. Kuvittaja on tuonut mainoskyltit, kerrostalot ja lehmusbulevardit lähelle lukijaa. Kuvitus lisää myös tekstin rinnalle uusia tasoja ja kerroksia. Esimerkiksi ”Yksinäisyydenkatu 11” -runossa on kuva takakujan näkymästä, mutta aukeaman kuvassa näkyy myös sanomalehtiveneessä sotamies, jota ei tekstissä mainita. Ajatukset kääntyvät sen myötä H. C. Andersenin surulliseen Tinasotamies-satuun: yksinolon, kaihon, pysähtyneisyyden tunnelma voimistuu.

Näitä runoja tekee myös mieli lausua ääneen, riimittää ja räpätä, keksiä vielä oma lisäsäkeistö. Kirja houkuttelee kokeilemaan sanataidetta rennosti: millaiset säkeet soinnuttelisin kansanrunon uuteen versioon. Kaupunki Kukaties haastaa: älä ajattele ettet voi, ettet osaa. Ryhdy runolörpöttelijäksi!

Runoista tekisi mieli myös jutella jonkun kanssa – ne ovat kutkuttavia sytykkeitä kirjapiirikeskusteluun tai luokkahuoneeseen.

Muita Finlandia-ehdokkaita:

Malin Kivelän ja Martin Glaz Serup kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittamasta kuvakirjasta Jos kohtaat karhun voit lukea blogimme aiemmasta postauksesta täältä.

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun Aika Matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus -kirjassa seikkaillaan ajan halki tutkimassa luontokadon arvoitusta. Miksi maailma olisi kamala ilman mehiläisiä? Mitä lajien suojelemiseksi voi tehdä? Miten kuluttaa niin, että se on reilumpaa luontoa ja kaikkia ihmisiä kohtaan? Värikäs ja runsas kuvitus avaa nuorelle lukijalle isoja asioita helpommin ymmärrettävään muotoon. ”Kokonaisuus on eloisa runsaudensarvi, joka houkuttelee tutkimaan, palaamaan ja vaikuttamaan” (kirjasaatio.fi).

Lempeästi surusta

Pyhäinpäivänä sytytetään kynttilöitä rakkaiden muistoksi. Miten jutella lapsen kanssa surusta, kuolemasta, kaipauksesta?

Maarit Lallin kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama Hymykuopat -kuvakirja kertoo lämminhenkisesti perheen kohtaamasta surusta, ja on yksi niistä hyvistä kirjoista, joiden avulla voi lapsen kanssa pohdiskella suuria kysymyksiä.

Nelivuotiaiden kaksosten, Tiituksen ja Tildan, perheeseen kuuluu äiti, isä ja mummi. Jo ensi sivuilta huomaa, että lapsilla on läheiset ja mutkattomat suhteet vanhempiinsa. Tiituksesta ja Tildasta on ihan parasta kuulla isän nauravan ja painaa sormensa isän hymykuoppiin. Hymykuopat kuitenkin katoavat, kun mummi kuolee. Muksut koittavat saada taas hymykuopat esiin tempauksillaan, mutta saavat vain lisää itkua aikaiseksi (saattaisin minäkin itkeä, jos lapset leikkaisivat itse hiuksensa).

Kun äiti lähtee työreissulle, huolettaa Tiitusta ja Tildaa, kuka heistä pitää huolta. Isällä onkin uudessa roolissaan ja surutyössään enemmän sulateltavaa kuin hän arvaakaan. Saadaanko hymykuopat lopulta takaisin?

Teos onnistuu raskaasta aiheestaan huolimatta olemaan sopivasti humoristinen ja samalla herkkä. Tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta. Kirjassa keskitytään enemmänkin surevan aikuisen ja lapsien väliseen suhteeseen, ei niinkään lapsen omakohtaiseen suruun. Rivien välistä pilkistää kujeilevasti mummin persoonallisuus sekä toivo siitä, että kuoleman tuolla puolen on muutakin kuin tyhjyyttä.

Mummi oli isän ikioma äiti. Siksi isällä on niin kova ikävä mummia. Minulla ja Tildallakin on ikävä, mutta sitten me taas heti kohta muistetaan, että mummi sanoi menevänsä edeltä pistämään paikat järjestykseen.

Manderin selkeä, pyöreisiin muotoihin taipuva kuvituskäsiala (esim. ihmiskasvot kuvataan hyvin pyöreinä) ja raikkaat värit tasapainottavat kulmikasta teemaa.

Kirja ottaa esiin myös pelon, joka lapselle saattaa syntyä menetyksen äärellä.

Kuka pitää meistä huolta jos äidinkin pitää mennä edeltä taivaaseen?
Ei pidä, sanoo isä.
Mutta jos, tivaa Tilda.
Minä sitten.
Sitä mietimme hetken.
Entä jos, minä koetan aloittaa, mutta isä keskeyttää heti:
Jos minulle sattuu jotain, niin sitten on Milli-täti ja Emil-serkun äiti ja isä. Ja vaari tietysti.

Yhdessä lapsen kanssa lukien tämä on ihana kirja ikävästä, kuolema kohtaamisesta ja siitä, että rakastaa. Viisi tähteä!

Tutustu myös Anni Swan -mitalilla tänä vuonna palkittuun Annika Sandelinin Silkkiapinan nauru -kirjaan, jonka on kuvittanut Linda Bondestam ja suomentanut Maarit Halmesarka.

Ystävyydestä ja menetyksestä kertova Silkkiapinan nauru blogissamme.

Lisätietoja palkinnosta:

Kirjaa mietti Iiris pääkirjastolta.

Tuulahdus kesästä ja paljon muutakin

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Mari Mörön runoteos Tuhannenkymmentä perhosta (Teos 2020) vie kesän sydämeen, kukkiville kukkaniityille ja takaisin syksyyn. Hempeä ja lempeä kuvitus on Mirkka Eskosen. Välillä kuvitus on hyvin todenmukainen, kuin kasvintunnistusoppaasta (miten ihanasti joka kasvista on löydetty ne olennaiset piirteet), välillä mielikuvituksellista: hassuja satukirjamaisia, persoonallisia pörriäisiä ja toukkia.

Kirja on jaettu neljään osaan: Pitkin poikin (kukkien tarinat), Älä säiky perhonen (havaintoja eläimistä), Uinuksissa (runoja unesta) ja Kimmer kommer (syksyä, talvea, musiikkia, taikuutta). Osa runoista on ilmestynyt aiemmin lorukokoelmissa, osa on uusia.

Alkurunot luettuaan tekee mieli kaivaa esille taimiruukut ynnä kasa multaa ja siemeniä ja ryhtyä istutushommiin ja kevään odotukseen. Runoissa on oivallisesti tavoitettu kukkien ja pienten ötököiden keskeisiä ominaisuuksia. Takertuvassa pelto-ohdakkeessakin nähdään hauskoja puolia:

Se kelpaa tontun parraksi
tai vaikka hiiren tarraksi
Jää kiinni koiran turkkiin,
muttei sovi kukkapurkkiin.

Vähitellen tunnelma vaihtuu kepeästä kesästä unien maailmaan. Näistä voisi poimia muutaman runon iltakertomuksen ”päällysruoaksi” pienille korville:

Tupsis tapsis tuutukainen
nuhin nahin nuutuvainen
vähkyn päälle väsytys

Lopuksi teoksessa siirrytään vakavamielisempään ja ristiriitaiseenkin tunnelmaan. Loppuosan säkeet vaativat enemmän sulattelua ja lukukerran jos toisenkin. Runossa Kimmer kommer puhuja tahtoi olla taikuri, mutta kun kaikki katoaa, ei taikuus olekaan niin ihanaa:

Mihin sinä katosit?
En tahdo olla taikuri.

Kaiken kaikkiaan Mörön runokirja on monenlaisissa sävyissä vaeltava, arvoituksellisemmat runot antavat kivasti potkua. Pidin myös kuvituksesta kovasti, siinä on paljon tutkittavaa ja monin paikoin se on vaan niin kaunista – hyvälle tuulelle tästä kokonaisuudesta tulee.

Pohtijana Iiris pääkirjastolta.

Rennosti riimeillä

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Sinikka Nopolan lyriikkaa lukiessa suupielet kääntyvät hymyyn ja osin ilkikurisetkin oivallukset virkistävät mieltä. Jo runokirjan nimi Mustekala löytää trikoot, riimirunoja (Tammi 2019) lupailee, että jotain hassua on odotettavissa. Linda Bondestamin ilmeikkäät kuvat tukevat hienosti runojen kujeilevaa sävyä.

Soinnutetut runot ovat nauruntäyteisiä väläyksiä eläinten ja ihmisten elämästä tai kertovat kokonaisen elämäntarinan muutamassa säkeistössä. Riimien äärellä pohditaan itsetuntemusta, omaa osaamista ja unelmia. Kannattaako olla itkunsäästäjä, mikä tekee vaikutuksen työpaikkahaastattelussa ja voiko mato lentää?

Pidin erityisesti runosta Norsu joka päätti kadota.

Norsu oli entinen filmitähti, sitten nuoruus norsusta lähti.

Norsu sulkeutuu dramaattisesti telttaansa, kunnes jonkin ajan päästä tulee ihmettelemään ulos.

Jösses, olin teltassa suotta!

Kannatettavaa elämänfilosofiaa norsuille ja ihmisille.

Runokirjaa tutki Iiris pääkirjastolta.