Tuulahdus kesästä ja paljon muutakin

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Mari Mörön runoteos Tuhannenkymmentä perhosta (Teos 2020) vie kesän sydämeen, kukkiville kukkaniityille ja takaisin syksyyn. Hempeä ja lempeä kuvitus on Mirkka Eskosen. Välillä kuvitus on hyvin todenmukainen, kuin kasvintunnistusoppaasta (miten ihanasti joka kasvista on löydetty ne olennaiset piirteet), välillä mielikuvituksellista: hassuja satukirjamaisia, persoonallisia pörriäisiä ja toukkia.

Kirja on jaettu neljään osaan: Pitkin poikin (kukkien tarinat), Älä säiky perhonen (havaintoja eläimistä), Uinuksissa (runoja unesta) ja Kimmer kommer (syksyä, talvea, musiikkia, taikuutta). Osa runoista on ilmestynyt aiemmin lorukokoelmissa, osa on uusia.

Alkurunot luettuaan tekee mieli kaivaa esille taimiruukut ynnä kasa multaa ja siemeniä ja ryhtyä istutushommiin ja kevään odotukseen. Runoissa on oivallisesti tavoitettu kukkien ja pienten ötököiden keskeisiä ominaisuuksia. Takertuvassa pelto-ohdakkeessakin nähdään hauskoja puolia:

Se kelpaa tontun parraksi
tai vaikka hiiren tarraksi
Jää kiinni koiran turkkiin,
muttei sovi kukkapurkkiin.

Vähitellen tunnelma vaihtuu kepeästä kesästä unien maailmaan. Näistä voisi poimia muutaman runon iltakertomuksen ”päällysruoaksi” pienille korville:

Tupsis tapsis tuutukainen
nuhin nahin nuutuvainen
vähkyn päälle väsytys

Lopuksi teoksessa siirrytään vakavamielisempään ja ristiriitaiseenkin tunnelmaan. Loppuosan säkeet vaativat enemmän sulattelua ja lukukerran jos toisenkin. Runossa Kimmer kommer puhuja tahtoi olla taikuri, mutta kun kaikki katoaa, ei taikuus olekaan niin ihanaa:

Mihin sinä katosit?
En tahdo olla taikuri.

Kaiken kaikkiaan Mörön runokirja on monenlaisissa sävyissä vaeltava, arvoituksellisemmat runot antavat kivasti potkua. Pidin myös kuvituksesta kovasti, siinä on paljon tutkittavaa ja monin paikoin se on vaan niin kaunista – hyvälle tuulelle tästä kokonaisuudesta tulee.

Pohtijana Iiris pääkirjastolta.

Rennosti riimeillä

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä viikolla uudehkoja runokirjoja.

Sinikka Nopolan lyriikkaa lukiessa suupielet kääntyvät hymyyn ja osin ilkikurisetkin oivallukset virkistävät mieltä. Jo runokirjan nimi Mustekala löytää trikoot, riimirunoja (Tammi 2019) lupailee, että jotain hassua on odotettavissa. Linda Bondestamin ilmeikkäät kuvat tukevat hienosti runojen kujeilevaa sävyä.

Soinnutetut runot ovat nauruntäyteisiä väläyksiä eläinten ja ihmisten elämästä tai kertovat kokonaisen elämäntarinan muutamassa säkeistössä. Riimien äärellä pohditaan itsetuntemusta, omaa osaamista ja unelmia. Kannattaako olla itkunsäästäjä, mikä tekee vaikutuksen työpaikkahaastattelussa ja voiko mato lentää?

Pidin erityisesti runosta Norsu joka päätti kadota.

Norsu oli entinen filmitähti, sitten nuoruus norsusta lähti.

Norsu sulkeutuu dramaattisesti telttaansa, kunnes jonkin ajan päästä tulee ihmettelemään ulos.

Jösses, olin teltassa suotta!

Kannatettavaa elämänfilosofiaa norsuille ja ihmisille.

Runokirjaa tutki Iiris pääkirjastolta.

Havaintoja siivekkäistä

Leena Ravanttin Höyhentakkisakki (Lasten Keskus) on nauruhermoja kutkuttavaa luettavaa. Ilmeikkäät linnut on kirjan sivuille taiteillut runoilijan poika, kuvataiteilija Aapo Ravantti. Kuvat ja sanat pelaavat mainiosti yhteen ja tekevät huumorillaan luonnosta helposti lähestyttävää ja kiinnostavaa. Jos ei lintubongailu aiemmin innostanut, niin runoteoksen luettuasi saatatkin katsella pihan ja puiden eläjiä eri silmin.

Runoissa esiintyvät naakat, lokit, talitintit ynnä muut lintumaisissa toimissaan. Palokärki tikuttaa puuta, naakat lehahtavat parvena ilmaan, västäräkki ajaa kevättä tulevaksi, räkättirastas harjoittelee lentoa. Riimitellyissä runoissa on hauskasti tuotu mukaan pulun pulputtavaa puhetta, harakan haha -naurua ja varpusten tsirputusta.

Lintuset ovat samalla varsin ihmismäisiä: pohditaan mm. ilmastonmuutosta, rakkauden syttymistä, kuuntelemisen jaloa taitoa, ihmisen ja luonnon yhteiseloa. Rakennetaanpa saunakin tyhjään pöllön pönttöön. Runojen sävy on hyväksyvä ja lämmin, koheltavia siivekkäitä tarkastellaan huvittuneesti mutta ymmärtäen.

Erityisesti runot Ellin velli, Varpusten siivousfirma, Arvoituksellinen varis ja Ei yhtään pöllömpi keskustelu ihastuttivat kielen leikittelyllä ja oivaltavalla sanomalla. Ehkä pöllöjen huhuilu on oppitunti elämästä ja variksen korvia raastava raakkuminen lintujen kielellä suloista lirkutusta:

Varisten ilmaisuasteikolla
rakkaudentunnustus tuo saattaa olla:
Sanoja lempeitä, tosia,
joilla on tarkoitus kosia,
naapurin varis-Maria,
joka on ilman paria
ja sille vain tarjoaa suudelmat,
jolla on hempeimmät huudelmat…

Höyhentakkisakki tarjoaa hauskoja hetkiä kotimaisten lintulajiemme parissa ja sopii kaikenikäisille lukijoille.

Runokirjan esitteli Iiris pääkirjastolta.

Jos olisin… unelmia ja unia

Maailman runouden päivää vietetään 21.3. Sen kunniaksi blogissa esitellään tällä ja ensi viikolla uudehkoja runokirjoja.

Annika Sandelinin Jos olisin sammakko -runokirja (Karisto 2019) kertoo haaveista ja unelmista. Laura Ruohosen suomennos etenee vaivattomasti riimitellen. Karoliina Pertamon kuvat ovat voimakkaita ja maalauksellisia. Osa runoista on humoristisia sanailotteluja, osa melankolisia, pettymyksen sävyttämiä. Näennäisen kepeydenkin alle kätkeytyy syviä ja tummiakin tuntoja.

Runon puhujana on usein eläinhahmo, mutta myös ihmishahmojen, kuten pääministerin ja kuningattaren, sekä jopa herätyskellon puhinoita ihmetellään. Hauskasti herätyskelloruno herätti myötätuntoa tuota parjattuakin kapinetta kohtaan: olkoonkin että se herättää makeista unista, mutta sehän tekee vain työtään.

Käsittelyssä ovat myös elefantin identiteettikriisi, tummaverkkoperhosen suru menneestä elämästä, bussin unelma kaahaamisesta Berliinissä. Runot ovat punottu melko haikein ja surullisinkin sävyin. Muutama poikkeuskin on: hämähäkki havahtuu kiitollisena – miksi haaveilla hirvenkokoisesta verkosta, kun mahaan mahtuu vain hyttynen. Maamyyrä kokee onnea revontulten kauneuden kohdatessaan:

Miten maailma voi olla kaunis,
elämä suurta ja ihanaa!
Miten hetki voi ikuinen olla,
vaikka hetkessä katoaa?

Tätä runokirjaa lukiessa pysähtyy miettimään: Miksi niin kovasti toivoisimme olevamme kuin joku muu? Toisessa on helppo huomata kauniita ja haluttavia piirteitä, miksi omia vahvuuksia ja lahjoja on vaikea nähdä ja arvostaa? Ja: mikä todella estää toteuttamasta unelmia?

Kirja päättyy levollisesti ihanaan Tulikärpäsen haaveeseen, jossa yksinäisen kärpäsen kaipuuseen vastataan:

Silloin tuuli kai kaisloja soittaa
ja kaikki kuin pysähtyy,
juuri ennen kuin aamu koittaa
toinen kärpänen ilmestyy!

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.