Vaelluksella tunturissa

Venla on lähdössä vanhempiensa kanssa vaeltamaan Lappiin. Mielessä poukkoilee sata kysymystä ja jännityksenaihetta:

Mitä, jos en jaksakaan kävellä? Ajattele, jos meitä vastaan tulee karhu!

Äiti ja isä osaavat rauhoitella, että edessä on varmasti mukava reissu. Venla on valmistautunut jo pidemmän aikaa pakkaamalla reppua ja kävelemällä uusilla kengillään, jotta jalat ehtisivät tottua niihin. Lopulta koittaa lähtöpäivä.

Lappiin matkustetaan yöjunalla. Ennen vaellukselle lähtöä vietetään vielä toinen yö majatalossa, tutustutaan luontokeskukseen ja herkutellaan paikallisella ruoalla. Sitten päästään tunturipolulle. Vaan ilman jännittäviä käänteitä ei selvitä. Mitä tehdä, kun kengät hiertävät tai ukkosmyrsky yllättää?

Teoksessa on hyvin kaunis kuvitus, joka tekee eläväksi kirjan tekstin ja tuo lähelle pohjoisen luonnon. Kirjassa puhutaan lähimatkailun, lähiruuan sekä luontoa säästävän joukkoliikenteen puolesta. Lisäksi esim. tunturissa yövytään vuokratussa teltassa. Jotta voi nauttia seikkailusta, ei siis tarvitse matkustaa toiseen maahan tai välttämättä omistaa autoa tai hienoja retkivarusteita. Jokainen voi löytää itsestään seikkailijan, selviytyjän ja pelkojen voittajan. Kirja päättyy harmillisesti hieman liian nopeasti, olisin mielelläni ihastellut kuvitusta ja tekstiä vielä lisäsivun tai kaksi.

Emma V Larsson ja Maria Trollen Venlan ensimmäinen tunturivaellus (kustantajana luonnossa liikkumisen ja eräkirjojen julkaisija Calanzo, 2021) on viehättävä kirja, joka avaa reissaamista ja vaeltamista lapsen silmin – suosittelen kaikille reissua suunnitteleville sekä sellaisesta unelmoiville. Kirjan on kääntänyt ja toimittanut suomeksi Mikko Lamminpää.

Ystäväni metsä

Minulla on vihreä muistikirja. Piirrän ja kirjoita juttuja, joita tulee mieleen metsässä.

Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirja (Teos 2022) kertoo lapsen havaintoja metsästä ja luonnosta. Metsä on täynnä leikkiä, taikaa ja kauneutta, tonttujen ovia.

Koneiden, rahan ja tuhon maailma ei kuitenkaan pysy kaukana. Aikuiset puhuvat, että metsä on KAAVOITETTU. Outo sana ihmetyttää ja pelottaa. Mitä se tarkoittaa? Mitä metsälle tapahtuu?

Aamulla metsä ryskyy. Metsäkoneiden jäljiltä puut makaavat maassa. Kaarna käpertyy äidin syliin turvaan.

Jos olisin nuorempi, taistelisin vastaan, Inna-mummu sanoo.

Järjestäisin mielenosoituksen! Nyt en enää jaksa.

Mutta Kaarna jaksaa. Hän järjestää oman, hiljaisen mielenosoituksensa. Kaarna ripustaa muistikirjasta repäistyt sivut narulla puihin.

Älkää kaatako

vihreitä ovia,

älkää viekö

nojausrunkoja

ja kaidepuita.

Jos viette,

me voidaan kaatua.

Yllättäen metsässä on toinenkin lapsi, Tuulipoika, joka ihmettelee Kaarnan mielenosoituslappuja puissa. Hän ei ole huolissaan puiden kaatamisesta, sillä hän tietää, miksi metsän paikalle ei voi rakentaa kerrostaloja. Yhdessä he lähtevät katsomaan metsän salaisuutta.  

Metsämuistikirja täytyy lukea useamman kerran, jotta voi makustella kaikkia sen eri puolia. Teksti ja kuvitus on monitasoinen, erilaisia tekstityyppejä ja kuvitustekniikoita yhdistelevä, metaforia ja symboliikkaa vilisevä. Luonnonsuojelun sekä ihmisen ja luonnon rinnakkaiselon teemaa pyöritellään eri puolilta. Ystävyys metsän kanssa saa konkreettisen hahmon Tuulipojassa. Runsaasta kuvastosta ja tekniikoista huolimatta tarinan punainen lanka säilyy ja lukija jännittää, pelastuuko metsä.

Kirjassa on haikea, melankolinen sävy, joka loppua kohden hälvenee ja toivo alkaa sarastaa. Tarinassa sadun lumo punoutuu osaksi arkimaailmaa. Metsä tulee lähelle, niin että voi melkein tuntea neulaset jalkojen alla, tuulen hiuksissa ja nähdä tontun pujahtavan tupaansa juurakon alle. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, miten paljon metsä voi merkitä ja miten paljon se voi antaa. Jos metsä kaadetaan ja luonto tuhotaan, kaatuuko ja tuhoutuuko lopulta samalla ihminenkin?

Jos pidit Metsämuistikirjasta, saattaisit pitää myös Reetta Niemelän Ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirjateoksesta tai Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon kuvakirjasta Ystävä joella.

Ilmarin ihmelääke

Yleensä isoäidit ovat herttaisia, ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä, mutta ei Ilmarin Mummo. Tämä istui kaiket päivät tuolissaan ikkunan vieressä ja marisi ja narisi, jankutti ja vatkutti ja valitti kaikesta mahdollisesta.

Kiitoksia on turha odottaa, vaikka Ilmari kuinka yrittää auttaa ja palvella mummoaan. Mummo ei välitä kuin itsestään. Ei siis mikään ihme, että Ilmari ei mitenkään erityisesti pidä mummosta. Hän ei todellakaan ilahdu, kun joutuu jäämään mummoaan hoitamaan, kun äiti lähtee kauppaan. Silloin, kun isä ja äiti ovat pois, Mummo on aina erityisen kamala Ilmarille ja pelottelee häntä kaikin mahdollisin konstein.  Ilmari miettii, voisiko Mummo olla ihan oikea noita, niin karmaisevia ja ällöttäviä hän ja hänen juttunsa ovat.

Ilmari aivan aidosti vihaa ja pelkää Mummoaan. Jotenkin Mummon nariseva suu, joka muistuttaa koiran peräaukkoa tulisi tukkia. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Ilmari olisi voinut laittaa kiinanpommin Mummon tuolin alle tai ujuttaa pitkän vihreän käärmeen Mummon niskaan. Ongelmana vain on, ettei hänellä ole kiinanpommia eikä vihreää käärmettä. Lopulta Ilmarin silmiin osuu Mummon lääkepullo. Lääkettä annettiin mummolle neljä kertaa päivässä, siihenhän voisi keksiä jotain pientä lisuketta, joka parantaisi hirviö-Mummon tai posauttaisi häneltä päälaen. Tuumasta toimeen, Ilmari alkaa kasata kattilaan lääkettä Mummolle mitä oudoimmista aineksista kuten hiusshampoo, hammastahna, partavaahto, kynsilakka, karvanpoistaja, lattiavaha, chili-kastike, lampaiden desinfiointiliuos. 

Viimeinen pullo oli täynnä kelmeän vihreitä pillereitä. SIANPILLEREITÄ, ilmoitti etiketti. SIOILLE, JOTKA KÄRSIVÄT LIHAPIIKEISTÄ, AROISTA SORKISTA, HARJASKADOSTA JA SIKA TAUDISTA. YKSI PILLERI PÄIVÄSSÄ. VAKAVISSA TAPAUKSISSA VOIDAN ANTAA KAKSI PILLERIÄ PÄIVÄSSÄ. YLIANNOSTUS PANEE SIAN ROKKAAMAAN.

Keittiössä Ilmari kuumentaa lääkeseoksen. Vielä pieni tujaus ruskeaa maalia ja värikin on kohdallaan. On aika tarjoilla Mummolle annos uutta lääkettä.

“ Sillä lailla!” Ilmari hihkaisi. “Niele se!” Ilmari työnsi lusikan syvälle Mummon suuhun ja kaatoi sekoituksen kurkkuun. Sitten hän astui askelen taaksepäin nähdäkseen paremmin, miten aine toimi.

Se oli näkemisen arvoista.

Mitä Mummolle oikein tapahtuu? Millaiset ovat lääkkeen sivuvaikutukset? Se selviää, kun luet itse kirjan. Saat selville myös, mitä tapahtuu kanalle, sialle ja lampaille, kun niille annetaan lääkettä. Ja mitä sitten loppujen lopuksi tapahtuukaan Mummolle, kun Ilmari tekee uusia lääkekokeiluja ja päätyy ihmelääkkeeseen numero neljä.

Tervetuloa hulvattomalle matkalle Roald Dahlin mielikuvitusmaailmaan, missä ihmisille ja eläimille voi tapahtua melkein mitä vaan. Muista katsoa myös kuvat, sillä Quentin Blaken kuvitus täydentää loistavasti mielikuvat inhasta Mummosta.

Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke, kuvittaja: Quentin Blake, kustantaja: Art House.

Dahlin kirjaa luki Tuula pääkirjastolta.

Vaihdokkaat

Voi mun pieni pikisilmä,
äitin pikku pihkakorva
takkutukka vääräsääri
koirankakka nurmikolla

Näin laulaa maahiaisäiti lapselleen. Yleensä maahiaiset eivät näin hellämielisiksi heittäydy, mutta tällä äidillä on suuret suunnitelmat tyttärensä Hankalauran varalle. Tytöstä on nimittäin tuleva maahiaisten kuningatar, siksi lapsen on opittava lukemaan. Maahiaisäiti Ankia Maahiainen tietää, että vain ihmiset osaavat tuon salaisen kyvyn. Tästä syystä hän päättää, että tytön on kasvettava ihmisten parissa oppiakseen lukemaan. Maahiaisten tapaan Ankia ryhtyy tuumasta toimeen sen kummemmin seurauksia miettimättä. Hän vaihtaa ihmisperhe Virkkusten vastasyntyneen lapsen omaansa.

Ankia kuitenkin huomaa pian kaipaavansa pientä Hankalauraa. Lisäksi ihmislapsesta huolehtiminen on vaikeampaa kuin hän osasi odottaakaan. Pieni tyttö, joka saa nimen Pikkukakkonen, on suorastaan kauhistuttavan kiltti, siisti ja lempeä. Tällainen käyttäytyminen aiheuttaa ongelmia maahiaisyhteisössä.

Toisaalla Virkkusten perheessä Hankalaura käyttäytyy niin kuin kunnon maahiaislapsen kuuluukin. Hän on äänekäs, toraisa ja rakastaa likaa ja sotkua. Rauhallinen Virkkusten perhe on helisemässä pienen maahiaislapsen kanssa. Vaikka Hankalaura aiheuttaakin Virkkusille monenlaista päänvaivaa, Virkkuset rakastavat raisua tyttöään. Ankiakin kiintyy pikkukakkoseen, vaikka maahiaisten mielestä tämä käyttäytyy kovin kummallisesti. Vaihdokkailla itsellään on kuitenkin sellainen tunne, että he kuuluvat jonnekin muualle.

Mitä tapahtuukaan, kun molemmat lapset päätyvät samaan esikouluun? Sen saat selville lukemalla Sari Peltoniemen kirjan Vaihdokkaat. Kirja kertoo hauskasti oman paikan etsimisestä ja siitä, että jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Me saatamme ihmisinä arvostaa erityisesti sellaisia piirteitä kuin siisteyttä ja kiltteyttä, mutta maahiaisten yhteisössä ovatkin ihan erilaiset asiat arvossaan.

Lukuvinkin tarjoili Karoliina pääkirjastolta.