Kirjat muuttavat maailmaa

Muutaman vuoden ajan on Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3. juhlistettu myös Kirjaston päivää. Moni suomalainen arvostaa kirjastoja ja kirjoja, mutta mitenkähän on dinosaurusten laita?

Rashmi Sirdeshpanden ja Diane Ewen kirjassa Tyrannosaurus ja kirjojen mahti (Mäkelä 2020, suom. Terhi Leskinen) varoitetaan vakavasti: Älä koskaan näytä tyrannosaurukselle kirjaa…

Sillä muuten joutuisit opettamaan sen lukemaan. Sitten se innostuisi kirjoista valtavasti, ja sinun pitäisi salakuljettaa se kirjastoon.

Kotona joutuisit piilottelemaan saurusta ja muhkeaa kirjakasaa kaapissasi ja lukemaan kirjannälkäisen dinon kanssa yöt päivät läpensä.

Kirjat tekisivät terävähampaisesta kaveristasi HYVIN älykkään, ja pian se haluaisikin olla lääkäri, tietokonenero tai jopa pääministeri!

Ministerinä tyrannos säätäisi uusia lakeja, kuten leffamaratooneja kaikille ja kirjastoja kaikkialle (ei lainkaan hullumpi ajatus 😉). Kohta sen kaikki kaveritkin haluaisivat oppia lukemaan….

Harkitse siis tarkkaan, uskallatko näyttää kirjaa dinolle ja tuoda sen kirjastoon, sillä kirjoissa ja lukemisessa on voimaa, joka muuttaa maailmaa.

Kun poni muutti kerrostaloon

Aura on aina toivonut lemmikkiä, ja nyt hänen toiveensa toteutuu. Ei kuitenkaan aivan tavallisella tavalla.

Kipeänä ollut Aura katselee ulos ikkunasta, näkee jotain ruskeaa ja pyöreää vilahtavan etuovesta sisään ja kolistelevan vintille.

Aura kuulosteli hetken ja lähti sitten kiipeämään portaita. Kun hän ehti ylätasanteelle, hän näki jotakin karvaista ja pulleaa. Se oli poni.

– Hei poni, Aura sanoi.

– Hei tyttö, poni vastasi.

Sillä oli pitkä ja paksu otsatukka, jonka alta pilkistivät kirkkaat silmät. Silmissä oli vähän epäluuloinen katse.

– Mitä sinä täällä teet? Aura kysyi.

– Ajattelin muuttaa tänne asumaan, poni vastasi ja ravisti vähän kaulaansa.

Kemppaiseksi itseään kutsuva poni päätyy Auran kotiin välipalalle ja yökylään. Äiti ja isä eivät antaisi ikinä pitää Kemppaista, joten Aura ei uskalla kertoa heille. Ponin pito kerrostaloasunnossa osoittautuu varsin hankalaksi, varsinkin kun se täytyy olla suuri salaisuus. Mihin piilottaa kaikki höyryävät kakkakikkareet ja saada purtavaa alati nälkäiselle asukille?

Kemppainen on myös aika epeli, itsepäinen olento. Vai Aurorako se onkin itsepäinen ja omistushaluinen. Kahden jääräpään yhteensovittaminen ei mene ongelmitta, ja suuren riidan päätteeksi Kemppainen katoaa. Voiko Aurora löytää enää ystäväänsä?

Päivi Lukkarila on kirjoittanut lukuisia hevoskirjoja, ja onnistuu tässäkin hassuttelevassa ponikirjassaan Kerrostaloponi Kemppainen tavoittamaan omatahtoisen ponin olemuksen hersyvällä tavalla. Tytön ja ponin edesottamuksia on mukava seurata. Kukapa eläinten ystävä ei joskus olisi haaveillut omasta eläinkaverista, vaikka olisi tiennyt, että se ei oikeasti olisi mahdollista. Tarina antaa hetken kuvitella, mitä jos sittenkin…

Lukkarila on punonut tarinaan ystävyyden, vapauden, eläintensuojelun ja rehellisyyden teemoja. Voiko toisen olennon todella omistaa? Voiko valehtelu johtaa mihinkään todella kestävään? Ilman kyyneliä ja vaarallisia tilanteita ei selvitä, mutta kirjassa on elämänmyönteinen ja kantava tunnelma. Ilmeikkäät kuvat on piirtänyt sähäköistä siileistään tunnettu sarjakuvataiteilija Milla Paloniemi.

Hymyarvio (yksi naama = ihan kiva, 2 naamaa = mukavaa luettavaa, 3 naamaa = tykkäsin! 4 naamaa = no nyt on hyvä, viisi naamaa = aivan super-huippu)

Tykkäsin kuin possu puurosta 😊😊😊😊

Hauskuus: 😊😊😊

Kauhistuttavuus/Kauhu: –

Ystävyys voi yllättää

Ystävänpäivää vietetään 14. helmikuuta. Ylen Oppiminen -sivulla kerrotaan ystävänpäivän eli Pyhän Valentinuksen päivän alkuperästä olevan erilaisia käsityksiä. Päivää myös juhlitaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Päivän tunnus, ystävyyttä ja rakkautta kuvaava punainen sydän, lienee kuitenkin tuttu niin meillä kuin muuallakin.

Suomessa ystävänpäivän vietto on melko uusi tapa. Vasta 1980-luvulla päivän saattoi löytää kalentereistamme. Kerrotaan, että alun perin Valentinen päivänä saattoi rakkaudentunnustuksen lähettää salaisenkin ihailun kohteelle. Nykyisin suurin osa ystävänpäivän tervehdyksistä taitaa kuitenkin mennä jo valmiiksi tutuille ystäville ja läheisille.

Ystävänpäivän tervehdys voi olla postikortti, tekstiviesti tai lämmin halaus. Ystävänpäivää voi viettää vaikkapa yhdessä ystävän kanssa lukien. Päivää voi viettää myös niiden ystävien parissa, jotka odottavat sinua kirjankansien välissä.

Rose Lagercrantzin kirjassa Onnentyttö Dunne tutustumme ekaluokkalaiseen Dunneen. Dunne jännittää koulun alkua. Opettaja on kuitenkin mukava ja läksyjen tekokin on Dunnen mielestä mukavaa puuhaa koulun jälkeen. Parasta kuitenkin on, kun Dunne löytää luokaltaan uuden ystävän, Ella Fridan. Vaikka Dunnen elämässä on surujakin, tuo Ella Frida Dunnen elämään sellaista iloa, mitä vain paras ystävä tuoda voi. Ystävyys kantaa monen murheen yli. Ystävyys voi kantaa kilometrienkin taa.

Dunnen elämästä kerrotaan nyt jo sarjan seitsemässä kirjassa. Ystävyys Ella Fridan kanssa jatkuu, mutta samalla Dunne oppii, ettei ystävyys aina ole helppoa. Tarinat Dunnen arjesta iloineen ja suruineen ovat helposti lähestyttäviä, silti vahvoja ja raikkaita. Kurkkaa myös Tanjan ajatukset Dunnesta!

Aina ystävyyden syttyminen ei ole helppoa. Helpoiten ystävyys ehkä syntyy, kun uuden ystävän kanssa löytyy heti yhteisiä jutunaiheita tai yhteistä tekemistä – aivan kuten Dunnella ja Ella Fridalla. Joskus taas ystävyyden synnyttäminen vaatii vaivannäköä ja vähän kärsivällisyyttäkin. Kaisa Paaston kirjassa Anni kaverinkesyttäjä tutustumme Anniin, joka kokee olevansa kuin kaksi eri ihmistä, rippuen siitä, ollaanko koulussa vai kotona: kotona reipas ja hauska Anni onkin koulussa syrjään vetäytyvä ja vähän outokin. Mutta kuten Annin isoveli tietää: oudot ovat parhaita! Heidän kanssaan ystävyyden syntyminen vain vaatii ehkä himpun verran enemmän vaivannäköä. Ja vaivaa Anni päättää nyt nähdä. Hän suunnittelee kesyttävänsä itselleen kaverin, mutta lopulta kesyttäjää taitaakin tarvita Anni itse. Vaan kuinka kaverinkesytys oikein tapahtuukaan? Kurkkaa myös Tomin mietteet Annista!

Julian Goughin helppolukuinen kirjasarja Karhu ja Kaniini esittelee ensimmäisessä osassaan nimensä mukaisesti samassa metsässä asuvan karhun sekä kaniinin, jolla on kamalat tavat. Siinä missä karhu rakentaa kevään ensimmäistä lumiukkoaan laulellen, käyttäytyy kaniini kuin pahin äkäpussi. Vaan kuin vahingossa kaniini määrittelee ystävyyden – ainakin noin periaatteessa.

”Ainoastaan älykääpiö”, kaniini huomautti, ”lykkii lumipalloa YLÄMÄKEEN…” ”Ai miten niin,?” karhu kysyi.” ”Koska: painovoima.” ”Mikä se on?” karhu ihmetteli. ”Painovoima”, kaniini totesi tärkeänä, ”on kummallinen voima, joka vetää kaiken muun puoleen.” ”Jaa!” karhu nyökkäili. ”Ai niin kuin ystävyys?”

Karhu näkee ystävyyttä kaikkialla. Kaniini taas syö omaa kakkaansa. Lopuksi ystävykset rakentavat yhdessä tuumin lumiukon. Lukijan kasvoille leviää hymy.

Lastenkirjoissa ystävyys on lähes aina esillä – joko suoraan tai välillisesti. Ystävyyttä käsitteleviä lasten ja nuorten kirjoja voi löytää verkkokirjastosta esimerkiksi aihesanalla ystävyys. Hakutulos on varsin kattava. Rajaamalla tulosta vaikkapa aihesanoilla eläimet, erilaisuus tai auttaminen, hakutulos kaventuu. Tarinan keinoin voidaan kertoa ystävyydestä niin monella tapaa. Tarinoissa voidaan kertoa uuden ystävän löytämisestä, ystävän menettämisestä, yksinäisyydestä, sisarten välisestä ystävyydestä tai vaikkapa eläinystävistä.

Emilia Dziubakin tietokirjassa Ällistyttäviä ystävyksiä kerrotaan erilaisten ystävysten kohtaamisista kasvien ja eläinten maailmassa. Kirjan kertojaääni, hyvin erityinen kissa nimeltään Homeros, lähtee etsimään ystävyyttä. Haussa Homeroksella on täydellinen ystävä. Vaan mitä se oikeastaan tarkoittaakaan?

Homeros törmää matkallaan muun muassa ystäviin, jotka hoitavat toisiaan sekä ystäviin, jotka ovat ystäviä tietämättään. Homeros löytää myös täydelliset ystävät, mutta kohtaa myös valheellisia ystäviä. Kun pitkä matka alkaa väsyttää, on Homeroksen palattava kotiin. Ja kyllä, kotoa löytyy kuin löytyykin parhaan ystävän syli. Kirja lopussa voit leikkimielisesti testata millainen ystävä sinä olet. Oletko kuin kimalainen, kuin papu, vai kuin itse Homeros?

Kaikkien kanssa ei voi olla ystävä. Mutta ystävällinen voi aina olla. Ja joskus ystävyys voikin yllättää. Pelokkaintakin hiipijää.

Hui, sanoi aina Hui, mistä hänelle myös nimi siunaantui. Lähti matkaan yksin Hui – miten lie, noin vaarasta innostui. Oli alkuun vastassa otukset karmeat, oli matkaa vaikea taittaa. Miten perille pääsisi, voisiko joku pelolle kampoihin laittaa? Yllätti apu yllä joen, johti ystävyyteen, poisti pelon, tuon pikimustan noen.

Kuinka onnelliseksi voi tullakaan kun pelkonsa pystyy kohtaamaan. Sain sydänystäviä rakkaita kaksi, tulin moninverroin rohkeammaksi.

Pelotonta ystävänpäivää!

Kadonneiden eläinten saari

Pasi Pitkäsen kirjoittama ja kuvittama Kadonneiden eläinten saari on paikka, jossa elää toinen toistaan merkillisempiä eläimiä. Viimeisimpänä saarelle muuttaa pieni leijonanpentu, joka on kylläkin kaikkea muuta kuin leijonan pentu. Pentu on nimittäin Matiaksen pikkusisko Jenni, joka on pukeutunut leijona-asuun sirkuksen katsomoon. Eikä muuttaminenkaan ole oikea sana Jennin saarelle matkaamiselle: Jenni siepataan mukaan kesken sirkusesityksen.

Haluaisiko syntymäpäiväsankari Jenni tulla silittämään pikkuleijonaa? sirkustirehtööri kuulutti. Kyllä! Jenni kiljaisi ja porhalsi leijonanpennun luo. Juuri silloin tapahtui jotain kauheaa. Sirkuksen katon läpi syöksyi valtava mustavalkoinen hirviö. Se kahmaisi Jennin ja leijonanpennun kainaloonsa! Ennen kuin Matias ehti liikahtaakaan, hirviö hävisi saaliinsa kanssa esiripun taakse.

Matias ei jätä siskoaan pulaan. Yhdessä sirkuksen ihka oikean leijonan kanssa Matias lähtee hirviön perään. Hirviön jäljet johtavat saarelle, jossa Matiasta ja leijonaa on vastassa joukko outoja eläimiä. Mutta mihin Jenni on viety? Ja ehkä ennen kaikkea: miksi Jenni vietiin?

Kirjan tarinaan on kirjailtu huoli eläinlajien sukupuutosta maapallolla. Aivan pienimpiä kuulijoita hirviö voi aluksi pelottaa. Kun hirviön tarkoitusperät selviävät, häviää varmasti kuulijan pelkokin: saari onkin uhanalaisten eläinten suojapaikka eikä lainkaan pelottava. Leijonanpentukin pääsee lopulta kotiin.

Kirja löytyy myös valtakunnallisesta lasten ja nuorten e-kokoelmasta. Kokoelma löytyy tuttuun tapaan Keski-kirjastojen Ellibisistä. Reitin Ellibsiin löydät esimerkiksi Keksi-kirjastojen e-kirjastosta. Kurkaa kokoelmaan, lukemaan voit päästä vaikka heti!

Tietopöllö-palkinto Hurmeelle

Tietopöllö-palkinnon on voittanut vuonna 2021 lastenkirjailija Vuokko Hurme. Palkinto on Suomen tietokirjailijat ry:n vuosittain jakama tunnustus ansioituneelle lasten- ja nuorten tietokirjailijalle tai tietokirjailijaryhmälle.

”Hänen teostensa esitystavoissa korostuvat tiedon täsmällisyys, selkeät tietoiskut, vastaanottajan ikätason huomioiminen ja sopivasti keventävä huumori”, Hurmeen taituruutta kiitellään. Kokonaisuudessaan tekstin voit lukea täältä.

Tässä blogissa tutkitaan lähemmin Hurmeen tietoteosta Eläinkirja – kaikenkarvaista faktaa eläinten ystäville, jonka on kuvittanut Anni Nykänen ja julkaissut WSOY. Kirja kuuluu Timanttia tietoa -sarjaan. Se on värikäs ja vauhdikas kokonaisuus, jossa riittää ihmeteltävää roppakaupalla.

Hetkittäin ei tiedä, mitä katsoisi tai mistä aloittaisi lukemaan, niin paljon on yhdellä aukeamalla tutkittavaa. Tämä ei olekaan kiireisen kirja vaan vaatii rauhassa makustelua. Pieniä lukijoita tämä kiinnostanee. Aikuista vähän jo pyörryttää välillä…  🙂 Kirjan lopussa on listattu lähteet, mikä on ilahduttaa – voi etsiä lisätietoa! Kirjassa on mukana eläinsokkelotesti, josta voi valita eläimen, johon haluaa tutustua.

Eläimiä ei ole esitelty jonkin eläintieteellisen luokituksen mukaan vaan helposti lähestyttävästi ja kiinnostavasti sellaisilla (erikoisillakin) ryhmittelyillä kuten esimerkiksi ”suuret eläimet”, ”korkealla elävät”, ”outojen töiden tekijöitä” ja ”eläimiä, joita on vähän”.

Faktatietoa on selvennetty vertaamalla sitä lapsille tuttuihin asioihin:

Sinivalasvauva syö ravinnokseen emon rasvaista maitoa joka päivä 190 litraa eli yli kylpyammeellisen.

Anni Nykäsen nokkela kuvitus myös avaa tekstiä ja auttaa hahmottamaan esimerkiksi kokoeroja eri lajien välillä. Lähes joka aukeamalla ovat mukana lisäksi lapsihahmot, joiden kautta lapsilukija voi helpommin hypätä mukaan tarinaan. Mielenkiintoista on lisäksi julkisuutta saaneiden eläinten esittely: oman tarinansa saa esille mm. julkkiskarhu Juuso, somesta tuttu Esther-sika ja avaruuteen matkannut Laika-koira.

Huumoria ei ole säästelty: eläinhahmot kommentoivat tietotekstiä, välillä hyvin ironisestikin tai suorastaan – surullisin sävyin. Kirjassa ei nimittäin kaihdeta tuoda esille joidenkin lajien hätätilaa ja sitä pahaa, mitä ihmiset ovat tahattomasti tai itsekkäistä syistä tehneet. Kirja ohjaa ottamaan vastuuta omasta toiminnasta ja arvostamaan maapallon kaikkia asukkeja.

Eläinkirja voi nostattaa monenlaista, kipeääkin eettistä pohdintaa lukijoilleen. Tai sitten sen voi lukea kepeämmin, nauttien kuvien, värien ja huumorin maailmasta.

Tietokirjaa pohdiskeli Iiris pääkirjastolta.

Palkinnon yhteydessä mainittiin myös teokset:

Pikkurillin käsikirja (Viisas Elämä 2016, kuvittanut Sanna Pelliccioni)
Peukalon käsikirja (Aula kustannus 2017, kuvittanut Sanna Pelliccioni)
Housuvaara-sarja (Into, kuvittanut Väinö Heinonen)
Karkkikirja (WSOY 2019, kuvittanut Anni Nykänen) Timanttia tietoa -sarja
Söpöt lemmikkijyrsijät (WSOY 2021, kuvittanut Aapo Ravantti) Tietopalat-sarja

Hyvää Nallepäivää

Tänään 27.10. vietetään kansainvälistä Nallepäivää. Kerrotaan, että merkkipäivä on saanut alkunsa vuoden 1902 karhujahdista. Karhujahtiin osallistunut Theodore Roosevelt oli kieltäytynyt ampumasta eteensä tullutta karhunpentua. Tapaus sai paljon julkisuutta ja pian lelunalleja alettiin kutua Teddy-karhuiksi presidetti Rooseveltin etunimen mukaan. Tämän johdosta kansainvälistä nallepäivää vietetään vuosittain juuri Rooseveltin syntymäpäivänä 27.10.

En ollut paikalla, kun tuo Teddyn karhujahti tapahtui. Voin kuitenkin kuvitella, että karhunpennun ampuminen on varmasti tuntunut vaikealta. Onhan karhunpentu – kuten kaikkien eläinten pennut – suloisia; ne herättävät meissä ihmisissäkin yleensä suojeluvaistot.

Vaan kuinka mahtaisi käydä, jos kohtaisin tuon pennun emon. Oikean karhun, ihan oikeasti. Kirjailijat Malin Kivelä ja Martin Glaz Serup ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Jos kohtaa karhun. Kuvittaja Linda Bondestamin kuvitus herättää kirjan karhun raikkaasti eloon. Vähän pelottavaa. Samalla vähän hauskaa. Mutta ennen kaikkea: neuvokasta.

Kirja opastaa mitä tehdä, jos kohtaa karhun. Missään nimessä ei pidä juosta, koska karhu juoksee nopeammin kuin sinä. Äläkä ui tai kiipeä! Karhu ui ja kiipeääkin paremmin kuin sinä. Missä ihmeessä voisit karhun voittaa?

…ainahan voit pelata vähän tabletillasi, sillä sen sinä kyllä osaat paremmin kuin karhu. Voit myös piirtää karhun. Piirrät varmasti sitä taitavammin. Useimmat karhut eivät nimittäin piirrä kovin hyvin. Eivät karhuja eivätkä muitakaan asioita.

Kirja kertoo tiukasti, mutta lämpimästi karhun kohtaamisen vaiheet. Ja koska huumori auttaa aina, auttaa se tässäkin kirjassa – vaikka karhu ei ehkä vitsejä ymmärääkään. Eikä liene yllättävää, että karhun(kin) kohtaamisessa on tärkeä vaikuttaa hyväntahtoiselta henkilöltä. Henkilöltä, jolla on rauhanomaisia aikomuksia.

Suurpedot.fi-sivustolla kerrotaan lisää karhun kohtaamisesta. Sivusto on ohjeistuksessaan kirjaa tiukempi ja totisempi. Mutta toki asiantunteva. Sivustolla kerrotaan muun muassa, että mikäli näet karhunpennun, on emokin varmasti lähellä. Myös karhun jätökset kertovat karhun käynnistä paikalla. Kirjassa Karhun kakkaa ja muita eläinten jälkiä tutkitaan karhun jätöksiä hyvinkin tarkasti. Karhun jätöksistä voi päätellä kaikenlaista, esimerkiksi mitä karhu on syönyt tai kuinka terve karhu on. Kirjassa listataan myös muita merkkejä karhuista:

1 Tassunjäljet (pituus jopa 30 cm)
2 Maahan kaivetut kuopat (karhu etsii usein juuria)
3 Hävitetty muurahaispesä
4 Kynsimisjäljet puunrungossa

Vaan mikä onkaan karhukainen? Vuokko Hurmeen ja Anni Nykäsen Eläinkirjan kannesta löydät siitä pienen vinkin.

Lisää tarinoita nalleista ja karhuista löydät verkkokirjastosta. Hyvää Nallepäivää!

Seikkailu, jossa pelastetaan eläimiä ja parannetaan maailmaa

Eevin eläinmaailma kiinnitti heti huomioni kirjaston hyllyssä. Kelta-punaisessa kansikuvassa, sen piirrostyylissä oli jotain kiehtovaa ja hauskaa (kuvittaja on palkittu lastenkirjailija ja kuvittaja Emily Gravett). Myös britti-kirjailija, Matt Haig, oli entuudestaan tuttu.

Jännittyneenä avasin uutuuttaan kankean kirjan ja luin ensi sivut. Ja tykkäsin!

11-vuotias Eevi asuu isänsä kanssa pikkukaupungissa. Hän pitää kaikenlaisista eläimistä. Ei vain ihanan lutusista ja söpöistä pupuista ja kissanpennuista vaan todellakin kaikista – matelijoista, torakoista, hyeenista, meduusoista, viheranakondista. Ainoana poikkeuksena brasilianvaeltajahämähäkki. Mutta siihen Eevillä on syynsä.

Eevi on erityinen, niin isä on aina sanonut. Hänellä on salainen taito. Kyky jota Eevin itsensäkin on vaikea ymmärtää ja jota ehdottomasti ei saa käyttää.  Eevin äidin kuolema liittyy jotenkin tuohon salaperäiseen talenttiin. Mutta erään kerran hyväsydäminen Eevi ei voi olla auttamatta kiipelissä olevaa kania, ja siitä seuraa hankaluuksia. Eevin on entistä tiukemmin yritettävä tukahduttaa lahjansa, kunnes koittaa hetki, jolloin pakko näyttää värinsä…  

Kirjassa on vahvasti ajatus luonnon ja eläinten suojelemisesta. Kuitenkaan tyyli ei ole saarnaava vaan ajatuksia ja empatiaa herättävä. Lukija kutsutaan pohtimaan myös itsetuntemuksen, omien lahjojen tunnistamisen, vallankäytön sekä hyvyyden ja pahuuden teemoja.

Jos pidit Eevin maailmasta, saattaisit pitää myös näistä:

Viehättävän ”vanhanaikainen” lastenromaani brittikartanossa majailevasta salaisuudesta. Kaikille hyvien kertomusten ja eläinten ystäville.

Vauhdikas tarina, joka ei ole vain pintakiiltoa, vaan jolla on hyvä sydän. Kuka on todellinen vihollinen, onko eläintä karvoihin katsominen?

Tohtori Tattinen on Dr. Dolittle, mies joka ymmärtää eläimiä erityisellä tavalla. Klassikkotarina saatavilla mm. Jyväskylän kaupunginkirjaston varastosta varaamalla. Muista myös filmatisointi Eläintohtori Dolittle (Universal Pictures 2019).

Kirjaa pohti Iiris pääkirjastolta.

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 3

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli maaliskuun kokoontumisessaan Mikko Kortelaisen kirjoittamaa, Pinja Meretojan kuvittamaan teosta Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä (Aviador Kustannus).

Kissa Kasuli on varsin rohkea pieni kaupunkilaiskissa. Maalle, Itä-Suomen perukoille, Kasuli on saapunut ihmisperheensä – isän, äidin ja kymmenvuotiaan Petterin – kanssa. Kasulin tukikohtana toimii perheen mummola, jonka lähimetsissä asustaa niin hirviä, susia, jäniksiä kuin pölläjäkin. Ihmisperheen rooli Kasuilin seikkailuissa jää vähäiseksi. Sen sijaan todellisiin vaarojen pyörteisiin Kasulin rinnalle päätyy Ulvo, naapuritalon luppakorvainen ajokoira. Ilman Ulvoa Kasulille kävisikin aika lailla huonosti, kun vastassa ovat metsän eläimiä uhkaavat salametsästäjät. Lopulta Kasuli ja Ulvokin tarvitsevat apua. On aika kääntyä turvametsän eläinten puoleen.

Innokkain kuulija tälle tarinalle löytynee jännitystä kaipaavista esikouluikäisistä tai pienimmistä koululaisista. Mikäli pimeät metsät ja hurjat rosvot pelottavat liikaa, kannattaa kirjan kanssa odottaa vielä vuosi tai pari. Kissa Kasulin rohkeus ja Ulvon uskollisuus tarjoavat kuitenkin kuulijalle toivottua helpotusta. Myös eläinten turvametsä toimii tarinassa eräänlaisena turvasatamana jännittävien käänteiden lomassa. Ja loppu. Se on tietenkin onnellinen.

Peikkojen elämää

Keski-Suomen päivänä lukupöydällä on keskisuomalaisen taiteilijan Sari Kanalan runoteos Mutavelliä ja lummesoppaa, metsäloruja (Amusantti 2017).

Melkein kuin olisi metsässä, mietin runoja lukiessa. Mukana ovat siilit ja sisiliskot, kruunupäät ja kyykäärmeet ja ennen kaikkea – peikkokansa! Runot ovat näppärästi riimiteltyjä ja humoristisia, kuvitus iloista ja rempseääkin, paikoin herkkää.

Runoilija on astunut metsäläisten saappaisiin ja miettii, millaisia huolia ja iloja voi heidän eloonsa kätkeytyä. Metsän kuningas, kruunupää hirvi piiloutuu lumpeikkoon ja

rouskuttaa rouvaltaan salaa
makoisaa iltapalaa.

Kastematojen parvi tutisee siilin kaivautuessa lehtikasasta ja

kyllä kyykin kyynistyy

ikuisesta parjaamisesta. Peikot temmeltävät vuorella, niin että

koko vuori KOLKKAA
kun taivas tanssii
ukkosen polkkaa.

Ja mitähän mörkö pelkää – no mörön mörköä! Joka on niinkin hurja asia kuin viirusilmäinen katti…

Mutavelliä ja lummesoppaa on viihdyttävä kokonaisuus eläin- ja peikkorunoja pienille ja suurille metsän ystäville.

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 2

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli helmikuun kokoontumisessaan teoksia Kurnivamahainen kissa sekä Karhu ja kettu: matkalla pohjoiseen.

Magdalena Hain teoksessa Kurnivamahainen kissa pureudutaan ahneuteen.

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa.

Tuolla jossain, kaukana poissa, kohtaavat maailman pienin tyttö ja kurnivamahainen kissa. Tyttö oli jäänyt niin kovin pieneksi luultavasti juuri maansa kuivuuden ja köyhyyden vuoksi. Kissan kurnivalle mahalle ei tarinan alussa sen sijaan syytä kerrota.

Heti kättelyssä kissa kuitenkin kertoo tytölle olevansa kovin nälissään ja uhkaa syödä tytön – vaikkei sitä tahtoisi, vaikuttaahan tyttö hänen mielestään varsin mukavalta. Tyttö saa kissan kuitenkin luopumaan aikeestaan. Hän lupaa löytää kissalle muuta syötävää. Mikäli hän epäonnistuisi, antautuisi hän kissan syötäväksi. Kissa suostuu tytön ehdotukseen. Näin alati kasvavan kissan ja maailman pienimmän tytön yhteinen matka alkaa.

Matkan aikana tyttö ja kissa pohtivat ympäröivää maailmaan, sen kauneutta ja kauheutta. Ruokaa ei kuitenkaan mistään löydy ja seuraukset ovat sen mukaiset. Vaan mitä kummaa tyttö löytääkään matkansa päästä?

”Kukas sinä sitten olet?” ukkeli kysyi maiskutusten välissä. Tyttö katsoi kauhistuneena ukon syömistä ja sanoi: ”Ei minulla ole nimeä, olen vain pieni tyttö.” ”Kaikilla on nimi”, ukko mutisi pikkuruisella heinähangolla hampaitaan kaivellen. ”Ei minulla”, sanoi tyttö. Ukkeli tihrusti tyttöä silmillään ja maiskutteli suutaan. ”Pitää olla nimi. Minä olen Hneus. Kaikenherra Albertus Sepeteus Eknobaatti Hneus. Olen tämän paikan ylipäällikkö ja ykkösmies.”

Ulla Sainion kirjassa karhu ja kettu matkaavat yhdessä pohjoiseen. Lähtölaukauksena reissulle toimii karhun halu pilkkiä. Etelän järvet eivät ole jäässä, joten pilkkipaikka on löydettävä jostain muualta, pohjoisesta. Matkan varrella seurue kasvaa muun muassa oravalla, joka ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan nähnyt lunta. Talvea kaipaavat myös joukkoa seuraavat hiiret sekä jänis, jonka valkoiseksi muuttunut turkki näyttäisi kauniimmalta lunta vasten. Matkan edetessä maisemat muuttuvat vähitellen talvisimmiksi. Lopulta lumileikit ovat mahdollisia. Vaan kuka onkaan seurannut joukkiota salassa koko matkan?

Kurnivamahainen kissa on perinteinen satu varsin moderneilla höysteillä. Tarina on monikerroksinen ja sopiikin näin ollen monen ikäisille lukijoille ja kuulijoille. Pohdittavaa riittää niin tytössä kuin kissassakin. Eikä herra Hneuskaan aivan helpolla lukijaa päästä. Karhun ja ketun matka kiinnostanee alle kouluikäisiä lukijoita. Ääneen luettua tarinaa rikastuttaa kirjan selkeään kuvitukseen upotetut pienet yksityiskohdat: veden pinnasta heijastuvat hahmot ja kuun valossa muodostuvat tarkkapiirteiset varjot tarjoavat lisää tutkiskeltavaa pienille kuulijoille.