Taas on vuosi vierähtänyt. Vielä katsahdamme menneeseen vuoteen 2022 Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen myötä. Blogissa keskitymme lastenkirjallisuuden Lydecken-palkintoon. Lisätietoa ehdokkaista on esimerkiksi täällä Lukemo-portaalin sivuilla.
Voittajaksi julistettiin ma 16.1. Tuomas Marjamäen Nollis – maailman ainoa nollasarvinen, kuvitus Antti Nikunen.
Yksisarvisista on ilmestynyt viime vuosina useampikin lastenkirja, esimerkiksi Pip Birdin Yrmeä yksisarvinen -lastenromaanisarja, Mila Bergin Tähdenlento-kuvakirjasarja ja käsityö- ja askartelukirja Ihanat yksisarviset. Sarvekkaat hepat piipahtavat vierailemassa myös yhdessä sun toisessa kirjasarjassa, kuten Amelia Kulmurissa ja Philip Reeven Kevin-sarjassa. Myös esimerkiksi hieman isommille alakoululaisille soveltuvassa Kim Foresterin Cavallonin kronikat -kirjasarjassa seikkailevat yksisarviset.
Marjamäen ja Nikusen kotimainen teos lähestyy aihetta raikkaasti ja omaperäisesti. Tapahtumat sijoittuvat maatilalle, mikä onkin aika poikkeuksellista nykyisessä lastenkirjallisuudessa. Toki ponitalli-sarjoja on useampikin, mutta Nollis-kirja on helposti lähestyttävä ja kiinnostava myös ”ei-heppatytöille”. Siinä on mukana samanlaista hersyvän humoristista hevostelua kuin Päivi Lukkarisen Kerrostaloponi Kemppainen -kirjasarjassa.
Maatilan isännällä Kalle-Ilmarilla on tilallaan komea kotieläinten joukko, jonka päätähtinä ovat varsa Unikko ja aasi Sahrami. Eläimet ovat hyvät ystävykset, vaikka tuon tuostakin toisilleen nokittelevat kaverillisesti ja ei-niin-kaverillisesti. Erään sateen jälkeen Unikko katsahtaa vesilammikkoon ja näkee otsaansa vasten heijastuvan sarven (joka oikeasti onkin lipputangon heijastuma). Hassun päättelyketjun tuloksena Unikko uskoo olevansa maailman ainoa nollasarvinen eli Nollis, sadunomainen yksisarvinen, jolla ei ole sarvea. Samalla logiikalla pohdittuna paljastuu, että Sahramikin on raidaton seepra.
Kirja sisältää seitsemän toisiinsa liittyvää, mutta itsenäistä kertomusta nollasarvisen ja seepran edesottamuksista. Tarinoissa puntaroidaan esimerkiksi sellaisia universaaleja teemoja, kuten unelmointia, itsensä löytämistä ja kasvua, tunnetaitoja, ystävyyttä ja huolenpitoa. Antti Nikusen kuvitus on yllättävä, tavanomaisesta käsintehdyn oloisesta poikkeava, ”koneellinen”, mutta pidän siitä. 😊
Ehdolla olivat myös:
Hannele Lampela: Paavali Pattinen – supernolo supersankari, kuvitus Pasi Pitkänen (Otava)
Paavalin ihmeellisestä muuttumisesta sydämelliseksi supersankariksi kirjoitimme jo aiemmin blogissa, löydät kirjoituksen marraskuun 2022 kirjoituksista.
Tomi Kontio: Isäni on hipsteri, kuvitus Elina Warsta (Teos)
”Täähän on hyvä kirja. Kukas tän onkaan kirjoittanut”, totesi eräs isä tämän kirjan äärellä nukkumaanmenohetken satutuokiossa. Finlandia-voittaja Kontio kirjoittaa humoristisen kepeästi ja vaivattomasti. Samalla hän liikkuu hyvinkin syvällisten ja tärkeiden teemojen maailmassa.
Nuutti asuu kahden isänsä kanssa Kalliossa, Helsingin kantakaupungilla. Kirja lähtee liikkeelle lauseesta, jonka Nuutin koulukaveri Selma tokaisee välitunnilla: ”Isäsi on hipsteri.”
Nelosluokkalaiset Nuutti ja Selma alkavat selvittää, mitä hipsteri tarkoittaa. Onko se jotain myönteistä, vai (hui kauhistus) kielteistä? Samalla he tulevat pohtineeksi aika monen sanan ja asian merkitystä. Jossain Nuutin lähettyvillä häilyy suuri ikävä asia, josta isänkin kanssa – niin läheinen ja rakastava kuin hän onkin – on vaikea puhua.
Mikko Kalajoki: Almus – tännetuloa terve, kuvitus Jani Ikonen (WSOY)
Pieni, hieman eriskummallinen lapsi soittaa nuhteettoman ja värittömän herra Mattssonin ovikelloa ja jää asumaan. Vaan eihän se taida lapsi ollakaan, kyseessä on ihka oikea peikko! Peikko nimeltään Almus puhuu hupaisaa kieltä, joka naurattaa lukijaa ja saa miettimään sanojen merkityksiä. Toimivat sanaleikit tuovat tarinaan keveyttä ja iloa. ”Olipas oivaltavasti sanottu”, ajattelin useamman kerran Almuksen juttuja lukiessa. Voisikohan itsekin sanoa asioista uudella tavalla? (Tästä ja Isäni on hipsteri -kirjasta saa sanataiteilun inspiraatiota vaikkapa koululuokkaan.)
Kirja on päällisin puolin saturomaani. Tuttuun maailmaamme tuodaan fantasian vivahteita ja satuolentoja. Mukana on myös jännitystarina ja uhkaavasta vaarasta selviytyminen. Kirja kertoo samalla ihastuttavasti monikulttuurisuuden, erilaisuuden ja uuden kohtaamisesta. Sitähän saattaa vaikka itsekin vähän muuttua, niin taitaa käydä kirjan herra Mattssonille.
Saara Kekäläinen: Prinsessa joka lähti kälppimään, kuvitus Netta Lehtola (S&S)
Nyt pöllytetään pölyt pois klassikkosaduista! Kolmekymmentäyhdeksän-sivuiseen kuvakirjaan mahtuu oikeastaan monen monta tarinaa, sillä siinä viitataan koko joukkoon perinteisiä kansan- ja taidesatuja, ja kirjoitetaan ne (osin) uusiksi huumorin pilke silmäkulmassa. Idea ei sinällään ole ihkauusi, vaan samantyyppisiä kirjojahan on esimerkiksi kirjaston kokoelmassa muitakin, kuten Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut. Kekäläinen ja Lehtola tekevät työnsä kuitenkin viihdyttävästi ja hypähtelevät sadusta toiseen varsin sujuvasti. Kuvitus on oivaltavaa ja lisää kerroksia tarinaan.
Leona ei ole hiljainen ja kiltti prinsessa, joka alistuisi vanhempien valmistamaan elämäntiehen. Ei, hän tahtoo olla villi ja vapaa ja tehdä, mitä lystää. Edessä on karkumatka:
Ihan sama, minä lähden kälppimään tästä tarinasta, Leona sanoi.
Samalla hän tulee vapauttaneeksi vanhojen satujen hahmoja ja juonenkuvioita entisistä raameista ja normeista. Kirjassa onkin useista tasoja: Leona esimerkiksi tietää olevansa henkilöhahmo osana tarinaa/tarinoita ja muokkaavansa sitä/niitä uusiksi.
Satu Apon Ihmesatujen historia – näkökulmia kirjailijoiden, kansankertojien ja tutkijoiden traditioon -kirjassa todetaan, että perinteiset sadut on pitkälti kirjoitettu maskuliinisessa maailmassa: niissä tietynlaiset urhoolliset ja voitokkaat miehet ovat pääosassa ja naisille on varattu vähäpätöisyyden rooli. Tätä ja monenlaisia muitakin rajoittavia sukupuolikäsityksiä ”kälppimään lähtenyt prinsessa” kritisoi. Kirjassa liputetaan itsensä hyväksymisen, omien valintojen tärkeyden ja moninaisuuden puolesta.
Silti ei voi olla ajattelematta, kätkeytyykö vanhoihin satuihin sellaista viisautta tai elämänopetuksia, joita ei kaikkea kannata kirjoittaa ihan uusiksi tai ainakin ne toimivat keskustelunherättäjänä. Kekäläisen kirjassa viitataan esimerkiksi H.C. Andersenin Keisarin uudet vaatteet -satuun. Kälppimään lähtenyt prinsessa ihanasti osoittaa myötätuntoa nakulle keisarille. Andersenin sadun pointti on toisaalta havahduttaa siihen, että outojen miekkosten (eli uusien vaatteiden kauppaajien) sanaan ei aina kannata luottaa ja että keisari hommaili varsin itsekeskeisiä ja turhamaisia asioita, sen sijaan että olisi toiminut kansansa hyväksi (mukavat ja kauniit vaatteet olisi varmasti saanut tyhjentämättä valtionkassaa aina uusiin vaateparsiin). Keisari saa ”rangaistuksen” turhamaisuudestaan.
Lukija löytää rajapinnan omaan elämään nykyajan ylettömästä kulutuksesta. Asuuko meissä kaikissa pieni keisari, jonka tulisikin herätä ajattelemaan kulutustaan ja valintojensa viisautta. Jotta lukija ja kuulija voisi ymmärtää, mitä uudelleenkirjoitetaan ja -arvioidaan, pitäisi alkuperäisen tarinan olla tuttu. (Näin aika monen sadun kohdalla onkin, kiitos animaatioelokuvien. Ja kirjaston satuhyllyssä on satukerrostumia monelta aikakaudelta ja -tyyliltä, jos on tarvetta niihin palata.)
Aina kun jotain korostetaan, jokin toinen näkökulmaa helposti jää vähemmälle. Entä ne, jotka ovat hiljaisia, arkoja, perinteisestä pitäviä ja tykkäävät rauhallisesta kotielämästä tai muusta sellaisesta? Ei kai kaikkien tarvitse olla rämäpäitä ja seikkailijoita. No tätä ei varmasti kirjassa tarkoitetakaan, vaan riemuitaan mahdollisuudesta tehdä uudella tavalla ja asenteella.
Tässä olivat tämänkertaisen Lydecken-palkinnon ehdokkaat ja voittaja. Kipin kapin kirjastoon lainaamaan! 😄
Kallellaan kertomuksiin 