Haaveileva veturi ja tulistunut kaivuri

Nelli Heinimon runokirjaan Kaivurin raivari (WSOY 2020) mahtuu kaaraa, kaivuria ja (nosto)kurkea montaa eri sorttia (paitsi ei Escorttia). Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin iloinen kuvitus ilahduttaa pientä ja isompaakin lukijaa.

Esittelyn saa muun muassa sähköauto, jätskiauto ja mini. Esimerkiksi paloauto haaveilee hieman rennommasta elämästä kalamyyjänä vaan ymmärtää, että jokaisella on paitsi vaivansa myös onnensa:

harvoin kukaan kalamyyjää
kiitokseksi halaa

(toisin kuin ehkä hengen pelastanutta paloautoa).

Työkoneiden arkea puntaroidaan nimikkorunossa: siinä mielipahan taustalla on nälkä ja väsymys, monen muunkin pienen kulkijan pahan olon syy. Vaan levolla ja murkinalla mieli virkistyy. Runonsa saavat myös sukellusvene ja zeppeliini, kurkoitetaanpa avaruuteenkin.

Vaikka tutuksi tulevat koneiden baanat, trukkien päiväohjelmat ja lentokentän vilinä, pohditaan koneidenkin elämässä peruskysymyksiä: kuka minä olen, pidetäänkö minusta, oletko ystäväni, mikä on minun tehtäväni. Mukana on myös naurua ja kujeilua, haaveilua – elämän ja arjen suolaa.

Runokirjan vinkkasi Iiris pääkirjastolta.

Tylsä elämäni

Minna Levolan kirjassa Tylsä elämäni (Karisto) kerrotaan ensimmäisen luvun sisällöstä seuraavasti:

Pitkä ja tylsä taustaluku, jossa esitellään meidän perhe sekä aaveakvaarion kalat.

Ensimmäinen luku esittelee myös kertojaminä Lindan, joka on omien sanojensa mukaan perustavallisen perheen 11-vuotias ujo ja introvertti jäsen. Hän harrastaa cheerleadingiä ja tubettajien seuraamista. Hän myös tykkää piirtämisestä ja omissa oloissaan oleilusta. Perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä päiväkoti-ikäinen pikkusisko Linnea. Lukijana en tietenkään pitänyt ensimmäistä lukua lainkaan tylsänä. Halusinhan tietää millainen ihminen Linda oikein onkaan!

Kirjassa kerrotaan Lindan arjesta, perheestä, hänen ystävästään Emmiksestä sekä vähän myös korvien rei’ittämisestä. Vaikka kirjan sivuilla eivät lohikäärmeet lentele eivätkä robotit valtaa planeettaame Maata, ei kirja ole lukukokemuksena lainkaan tylsä. Päinvastoin. Kirja on mukava, piristävästi kiinni arjessa ja kertoo aidon oloisesti 11-vuotiaan tytön ajatuksista itsestään ja elämästä yleensä. Ja niistä korvakoruista. Emmiksellä korvakorut on korvissa olleet jo jonkin aikaa. Äidin mielestä korvakorujen aika on vasta myöhemmin. Lindan mielestä niiden aika on juuri nyt.

Tämän kirjan kanssa saman tyyppistä arkista – muttei missään nimessä tylsää – realismia löydät myös kirjoista Emman salainen toive sekä Kahden maan Ebba.

 

Seikkailu, jossa pelastetaan eläimiä ja parannetaan maailmaa

Eevin eläinmaailma kiinnitti heti huomioni kirjaston hyllyssä. Kelta-punaisessa kansikuvassa, sen piirrostyylissä oli jotain kiehtovaa ja hauskaa (kuvittaja on palkittu lastenkirjailija ja kuvittaja Emily Gravett). Myös britti-kirjailija, Matt Haig, oli entuudestaan tuttu.

Jännittyneenä avasin uutuuttaan kankean kirjan ja luin ensi sivut. Ja tykkäsin!

11-vuotias Eevi asuu isänsä kanssa pikkukaupungissa. Hän pitää kaikenlaisista eläimistä. Ei vain ihanan lutusista ja söpöistä pupuista ja kissanpennuista vaan todellakin kaikista – matelijoista, torakoista, hyeenista, meduusoista, viheranakondista. Ainoana poikkeuksena brasilianvaeltajahämähäkki. Mutta siihen Eevillä on syynsä.

Eevi on erityinen, niin isä on aina sanonut. Hänellä on salainen taito. Kyky jota Eevin itsensäkin on vaikea ymmärtää ja jota ehdottomasti ei saa käyttää.  Eevin äidin kuolema liittyy jotenkin tuohon salaperäiseen talenttiin. Mutta erään kerran hyväsydäminen Eevi ei voi olla auttamatta kiipelissä olevaa kania, ja siitä seuraa hankaluuksia. Eevin on entistä tiukemmin yritettävä tukahduttaa lahjansa, kunnes koittaa hetki, jolloin pakko näyttää värinsä…  

Kirjassa on vahvasti ajatus luonnon ja eläinten suojelemisesta. Kuitenkaan tyyli ei ole saarnaava vaan ajatuksia ja empatiaa herättävä. Lukija kutsutaan pohtimaan myös itsetuntemuksen, omien lahjojen tunnistamisen, vallankäytön sekä hyvyyden ja pahuuden teemoja.

Jos pidit Eevin maailmasta, saattaisit pitää myös näistä:

Viehättävän ”vanhanaikainen” lastenromaani brittikartanossa majailevasta salaisuudesta. Kaikille hyvien kertomusten ja eläinten ystäville.

Vauhdikas tarina, joka ei ole vain pintakiiltoa, vaan jolla on hyvä sydän. Kuka on todellinen vihollinen, onko eläintä karvoihin katsominen?

Tohtori Tattinen on Dr. Dolittle, mies joka ymmärtää eläimiä erityisellä tavalla. Klassikkotarina saatavilla mm. Jyväskylän kaupunginkirjaston varastosta varaamalla. Muista myös filmatisointi Eläintohtori Dolittle (Universal Pictures 2019).

Kirjaa pohti Iiris pääkirjastolta.

Rosvoja ja poliiseja

Heli Rantala on kirjoittanut kerrassaan herkullisen kuvakirjan Maurista, jonka olisi pitänyt syntyä synkkänä ja myrskyisenä yönä Murtautujien pahamaineiseen sukuun, mutta joka sen sijaan syntyikin kaikenlaisen hyvän keskelle, auringon lämmittäessä perhosten tanssia. Maurista tuli lopulta kaikella tapaa erilainen kuin sisaruksistaan – ja jotain aivan muuta mitä vanhemmat olivat toivoneet. Siinä missä sisarukset varastivat syntymäpäiväsankarin lahjat, auttoi Mauri sankaria juhlien jälkien siivoamisessa. Kun Rosvo-opistossa harjoiteltiin pakenemista ikkunan kautta, jäi Mauri pesemään ikkunoita kirkkaammaksi. Isän mukana ryöstöreissulla Mauri innostui vain järjestelmään ihmisten koteja viihtyisämmäksi. Mauri oli todellakin perheensä musta lammas. Voi Mauria.

Mutta sitten Mauri tapaa eräällä epäonnisella ryöstöreissullaan Pipsan. Pipsa on poliisien sukua ja kutsuu itseään iloosiksi. Iloosin tehtävänä on jaella sakkojen sijaan kehuja, rohkaisuja ja hyvää mieltä. Ja sen Pipsa todella tekeekin.

Mauri on ihana hahmo. Vaikka hän kokee voimakasta erilaisuutta perheessään, haluaa hän omissa toimissaan huomioida sukunsa perinteet. Kuten Netta Lehtolan kaunis kuvitus, myös Mauri on raikkaan rauhallinen.

Intoa puhkuen Mauri teki taloonsa kaksi ovea. Toiseen hän asensi monta erilaista lukkoa, jotta äiti, isä, sisko ja veljet voisivat murtautua siitä sisälle.

Pipsa taas on iloosina varsin vakuuttava.

Välillä hän pysäytti autonsa tienvarteen ja kävi kehumassa puistonpenkkiä tuhrivan pojan piirustustaitoja ja pankkirosvojen naamareita.

Sekä Mauri että Pipsa ovat eräällä tapaa epäonnistuneita. Mauri ei osaa ryöstää ja rosvota, Pipsa taas jakaa sakkojen sijaan pelkkiä kehuja. Vaan mitä ihmeellistä syntyykään, kun Pipsa-iloosi ja Mauri Murtautuja yhdistävät voimansa – hyvät teot ja kauniit ajatukset?

Jos rosvoiluannos tuntuu Murtautuja Maurin (WSOY) jälkeen kovin suurelta, voit tasapainottaa lukukokemustasi Pasi Lönnin kirjoittamalla ja Jussi Kaakisen kuvittamalla  tietokirjalla Poliisiasema (Tammi). Kirjassa poliisikoira Rekku kertoo työpaikastaan keskustan poliisiasemasta. Rekulla on tiedossaan kaikenlaisia rikoksia, mutta niistä hän ei voi kertoa, koska häntä sitoo – kuten kaikkia poliiseja – vaitiolovelvollisuus. Aseman tiloista ja esimerkiksi poliisin varusteista Rekku kuitenkin voi kertoa. Ja niistä kerrottavaa Rekulla piisaa. Kirjasta selviää muun muassa mitä tapahtuu poliisin lupapalvelussa, mitä kaikkea kuuluu poliisin varustevyöhön, ja millaista tekniikkaa poliisin mustaan maijaan on asennettu.

Molemmat kirjat sopivat niin pienelle lukijalle kuin vielä vähän pienemmälle kuulijallekin.

Helmi, salaperäinen tyttö

Kuka on Helmi ja miksi hän piileskelee hylätyssä päiväkodissa? Tällä kysymyksellä lukijaa houkutellaan kirjan pariin takakannen kuvauksessa. Koukku toimii. Kuka sisi on Helmi? Vastauksen tähän kysymykseen kirja kyllä tarjoaa, mutta vasta sen jälkeen, kun lukijan mielikuvitusta on ruokittu Vapun ja Annikan oudoilla kokemuksilla hylätyssä päiväkodissa.

Hylätty päiväkoti on molemmille tytöille tuttu niin päiväkotina kuin eskarinakin. Nyt talo on hylätty, ja päiväkodin lapset ovat muuttaneet uuteen päiväkotiin parin korttelin päähän. Vappu ja Annika itse ovat jo koulussa, mutta sokkeloinen vanha päiväkoti ja sen piha leikkimökkeineen yhä kiinnostavat – varsinkin nyt kun se on autioitunut. Vaan kuinka autio päiväkoti lopulta onkaan?

Tytöt astuivat varovasti keskemmälle mökkiä. Annika kurkisti astiakaappiin. Kaapissa oli hyllyllä syvä lautanen, lusikka ja muki. Kaapin alla oli kolhiintunut pesuvati. – Kuule, täällä leikkimökissä oli ennen nuken astiat. Mutta tuo on ihan tavallinen lautanen, Vappu osoitti sinikuvioistalautasta astiakaapissa. – Nuken astia on viety uuteen päiväkotiin, Annika mietti. Vappu tutki vielä kaappia. – Hei, täällä on kaurahiutaleita. Ja jokin purkki, avaanko? – Avaa vaan. Vappu kiersi purkin auki ja kurkisti sisälle. – Pähkinöitä ja rusinoita! Katso, hyllyllä on omenoita. Ne on poimittu tuolta maasta. – Joku on ollut täällä retkellä!

Retkieväiltä ruuat tosiaan vaikuttavat. Ja kyseisen retkeilijän, Helmi-nimisen tytön, Annika ja Vappu myöhemmin tapaavatkin. Mutta Helmi ei näytä ollenkaan Helmiltä. Hiukset ovat takkuiset ja kapeissa kasvoissa risteilee likajuovia. Mustan hupparin hihansuut roikkuvat rispaantuneina. Helmi onkin tytöille pienoinen arvoitus, mutta autio päiväkoti tapahtumineen vie kolmikon mukanaan. Ja autiotaloksi vanhassa päiväkodissa tapahtuu kyllä kummallisen paljon.

Keitä nuo lapset olivat? Mistä he olivat tulleet tänne? Välillä osa lapsista siirtyi keskelle salia hyppimään laululeikkien mukana. Kirjavapukuinen opettaja soitti pianoa, ja kaikki muut lauloivat kuorossa. Sitten leikkijät vaihtuivat, mutta musiikki ei päättynyt. Se vain jatkui ja Vappu ja Annika haukkoivat henkeään. – Näkeekö ne meidät? Vappu kuiskasi. – Ei. Vain me voimme nähdä heidät, Helmi supisi takaisin ja veti ovea aavistuksen kiinni.

Elisabet Aho on kirjoittanut jännittävän tarina ekaluokkalaisten Vapun ja Annikan kokemuksista. Helmi tuo tarinaan karua todellisuutta, päiväkodin laulava kuoro taas kummitustarinoiden jännitystä. Rohkeat ja reippaat ekaluokkalaiset Vappu ja Annika saavat jännimpiin kohtiin tuekseen Vapun 12-vuotiaan isoveljen. Isoveljen tuesta huolimatta lukijaakin saattaa välillä jännittää. Kirja sopiikin ehkä parhaiten jo lukemisessaan edistyneemmille Annikan ja vapun ikätovereille.

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 4

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli huhtikuun kokoontumisessaan Katja Lahden kirjoittamaa, Annukka Palménin kuvittamaan teosta Pikkis ja talven siemenet (Lasten keskus).

Pikkis toivoo kovasti talven tuloa. Talvimörön päivä lähestyy, eikä lammen pinnalle todellakaan saa kolattua liukasjuoksurataa. Lampi sopisi paremminkin uintikisojen järjestämiseen. Lämmin syksy tuntuu jatkuvan loputtomiin. Pikkis on luonteeltaan rauhallinen mörökölli, mutta nyt hänkin tuntee itsensä uupuneeksi ja hermostuneeksi. Metsän asioiden uuttera hoitaminen on mörököllien vastuulla keväästä syksyyn. Talven myötä pitäisi päästä aloittamaan talvipötköttely. Mutta missä talvi oikein viipyy?

Mörököllien puuhailut metsässä jatkuvat siis syksyisissä puuhissa. Nuotiopuita kerätessään Pikkis löytää ystävänsä Kirpan kanssa kiven kolosta jotain kummallista.

– Katso! Onko tuolla lunta? Pikkis huudahti ihmeissään metsään tähyillen. – Kiviä siellä vain on, Kirppa tuhahti. – Ei kun tuolla kivien välissä on jotain valkoista, näetkö? – Varmaankin linnun kakkaa, mennään nyt, Kirppa hoputti ja tuuppasi ystäväänsä kevyesti selkään merkiksi siitä, että oli aika jatkaa matkaa. Mutta Pikkis ei kuunnellut.

Ja hyvä niin! Kivien välissä oli kuin olikin nimittäin jotain jännittävää: tusinan verran mörököllin isovarpaan kokoisia valkoisia palleroita. Ne eivät olleet marjoja. Eivätkä linnun munia. Eivät myöskään kiviä eivätkä rakeita. Palleroiden sisältä kuului ravistettaessa hentoa helinää. Mitä Pikkis ja Kirppa olivatkaan löytäneet? Ja millaiseen seikkailuun löytö heidät viekään?

Pikkis ja talvensiemenet on värikkäästi kuvitettu saturomaani, joka sopii ääneen luettavaksi lähes kouluikäisille sekä itsenäiseen lukemiseen pienille koululaisille. Mörököllien seikkailu sisältää paljon yksityiskohtia, joiden avaamiseen kannattaa varata pienimpien kuulijoiden kanssa aikaa. Melko pitkäksi venyvä tarina on täynnä tapahtumia, paikoin jännittäviäkin sellaisia. Mörökölleiltä sitä ehkä sopii odottaakin.

Hirviö ja Helmikki

Fantasiakirjoissa kaikki on mahdollista. Kammottava Ebenezer Pinset, joka näyttää parikymppiseltä nuorelta mieheltä on todellisuudessa 511-vuotias.

Ebenezerin 15-kerroksisen talon ullakolla asustaa hirviö. Hirviö on iso, harmaa klöntti, jolla on kolme mustaa silmää, kaksi mustaa kieltä sekä suuri kuolaa valuva suu. Hirviöllä ja Ebenezerillä on sopimus. Kun Ebenezer tuo hirviölle syötävää, antaa tämä vastapalkaksi kaikenlaista tarpeellista, kuten huonekaluja, pehmoeläimiä tai rahaa. Elintärkeä Ebenezerille on kuitenkin hirviön tarjoama tinktuura, jonka avulla mies pysyy nuorena vuodesta toiseen.

Hirviö alkaa vaatia Ebenezeriltä aina vaan kummallisempia syötäviä. Harvinaisen wintlorialaisen papukaijan syötyään hirviö menee astetta pidemmälle ruokatoiveissaan:

”Annas kun päästän sinut pälkähästä”, hirviö sanoi. “Seuraavaksi haluan syödä…lapsen.” Hirviön kasvoille levisi hiljakseen hilpeä ja kuolaisia hymy, kun se tiirasi, miten Ebenezerille alkoi valjeta. “Anteeksi, mutta taisin kuulla väärin”, Ebenezer sanoi. “Sanoin, että haluan syödä lapsen!” hirviö jylisi.

Niinpä Ebenezer suuntaa orpokotiin toiveenaan löytää sieltä tuhma lapsi. Tehtävä ei ole helppo, sillä useampi hänen tapaamansa lapsi on aivan liian mukava. Lopulta Ebenezer valitsee huonosti käyttäytyvän Helmikin, joka suorastaan nauttii hirmuteoistaan.

Ebenezerin kotona tilanne ei ole kovin yksioikoinen. Helmikki, Ebenezer ja hirviö ovat kaikki ilkeitä olentoja, jotka huijaavat toisiaan. Ebenezer ja Helmikki saavat tuta, miltä kiusaaminen ja ilkeily tuntuvat. Ebenezerin ja Helmikin hahmojen kautta lukija pääsee pohtimaan hyvyyden, pahuuden, nuoruuden ihannoinnin ja ystävyyden teemoja. Päällepäin kevytjuoninen lastenkirja yllättää syvällisyydellään.

Hirviö ja Helmikki aloittaa uuden ja lupaavan fantasiasarjan. Kirja voisi olla sopiva noin 3-4 luokkalaisille, jotka pitävät jännityksestä, iljetyksestä ja vähän kauhustakin.

Hirviön ja Helmikin kohtaamisesta kirjoitti Minna Tikkakosken kirjastosta.

Minä ja Muru

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut ja kuvittanut salaperäisen tummanpuhuvat teokset Minä, muru ja metsä, Isä, minä ja meri sekä Muru ja minä metropolissa. Näissä tarinoissa annetaan tilaa lapselle olla oma itsensä. Tuon tilan turvissa on mukava seikkailla mielikuvituksen maailmoissa.

Kirjassa Minä, muru ja metsä mennään mökille. Äiti rakastaa mökkeilyä, mutta minä pelkään. Pelkään pimeää, pelkään tuulta, pelkään käydä metsäpissalla. Lopulta olen pidätellyt niin pitkään, että minun on  pakko mennä. Muru lähtee onneksi mukaani.

Yhtäkkiä kuuluu ryminää. Kallion jättikivi pamahtaa auki! ”SINÄKÖ vingutat? SINÄKÖ uskallat herättää Gargatuulan?” Vuorenpeikko tuijottaa minua. Hänen hengityksessään haisee hiki ja mätä mato.

Näkki aloittaa narisevan sävelmänsä.

Ei peikkokaan ihan mitä tahansa siedä. Peikkokin kaipaa rauhaa. Minäkin saan pelätä. Ja silti kaikki voi mennä lopulta ihan hyvin.

Kirjassa Isä, minä ja meri noustaan veneeseen. Minä en tahdo käydä kylässä vieraiden ihmisten luona. Varsinkaan, jos sinne mennään veneellä! Minä pelkään aaltoja, pelkään rakkolevää, pelkään limaisia, terävähampaisia haukia. Minä en halua uida!

Omalla laivallani määrään minä. Lähdemme kauas pois. Pois aikuisten keskusteluista, oudosta musiikista ja onnen päivistä. Pois metsän läheisyydestä. Sieltä raikuu: ”Tänne! Heitä tänne!

Minä en heitä. Sen sijaan sukellamme Murun kanssa veden alle. Veden alla näen kimaltavia kiviä ja näkinkenkiä. Murun perässä pääsen seuraamaan Tähtikki Nykäsen esiintymistä. Tähtikkikään ei nauti pintapuolen serkuistaan. Syvällä ymmärrän, ettei meren limaisuus niin kamalaa olekaan. Se tuo mieleen haaleanlämpöisen jäätelön.

Isä on pinnalla minua vastassa.

”Siinähän te olette!” isä huudahtaa. ”ehdin jo huolestua. Ethän pety, jos lähdemme täältä suoraan kotiin.?” ”En todellakaan!” huudan takaisin. ”Mutta kai me ehdimme uimaan? Vain sinä ja minä, isä?”

Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Muru ja minä metropolissa matkustetaan Maija-siskon luokse suureen kaupunkiin. Maija rakastaa suurta kaupunkia. Muru ei – metropoleissa koirat pissaavat tolppiin. Minä taas pelkään melua, pelkään muukalaisia, pelkään kulkukoiria.

Koirapuiston kohdalla Maija sanoo: ”Odottakaa tässä, niin käyn ostoksilla.” Sitten hän katoaa. En halua odottaa tässä.

Onneksi mukanani on Muru. Kumpikaan meistä ei halua rähinöidä, joten hetken päästä meille tarjotaan puistossa lientä ja keksejä. Kun liemi on juotu, juhlat alkavat. Muru ja Ramona juttelevat. Sonja muistuttaa kaikkia jättämään lohikäärmesedän rauhaan. Setä tarvitsee lepoa. Kun juhlat ovat ohi, kuulen Maijan äänen portilta. Tulkaa, nyt mennään!

Pelkäsitkö? ”En ollenkaan”, minä vastaan. ”Mennäänkö huomenna uudestaan?”

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 3

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli maaliskuun kokoontumisessaan Mikko Kortelaisen kirjoittamaa, Pinja Meretojan kuvittamaan teosta Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä (Aviador Kustannus).

Kissa Kasuli on varsin rohkea pieni kaupunkilaiskissa. Maalle, Itä-Suomen perukoille, Kasuli on saapunut ihmisperheensä – isän, äidin ja kymmenvuotiaan Petterin – kanssa. Kasulin tukikohtana toimii perheen mummola, jonka lähimetsissä asustaa niin hirviä, susia, jäniksiä kuin pölläjäkin. Ihmisperheen rooli Kasuilin seikkailuissa jää vähäiseksi. Sen sijaan todellisiin vaarojen pyörteisiin Kasulin rinnalle päätyy Ulvo, naapuritalon luppakorvainen ajokoira. Ilman Ulvoa Kasulille kävisikin aika lailla huonosti, kun vastassa ovat metsän eläimiä uhkaavat salametsästäjät. Lopulta Kasuli ja Ulvokin tarvitsevat apua. On aika kääntyä turvametsän eläinten puoleen.

Innokkain kuulija tälle tarinalle löytynee jännitystä kaipaavista esikouluikäisistä tai pienimmistä koululaisista. Mikäli pimeät metsät ja hurjat rosvot pelottavat liikaa, kannattaa kirjan kanssa odottaa vielä vuosi tai pari. Kissa Kasulin rohkeus ja Ulvon uskollisuus tarjoavat kuitenkin kuulijalle toivottua helpotusta. Myös eläinten turvametsä toimii tarinassa eräänlaisena turvasatamana jännittävien käänteiden lomassa. Ja loppu. Se on tietenkin onnellinen.

Peikkojen elämää

Keski-Suomen päivänä lukupöydällä on keskisuomalaisen taiteilijan Sari Kanalan runoteos Mutavelliä ja lummesoppaa, metsäloruja (Amusantti 2017).

Melkein kuin olisi metsässä, mietin runoja lukiessa. Mukana ovat siilit ja sisiliskot, kruunupäät ja kyykäärmeet ja ennen kaikkea – peikkokansa! Runot ovat näppärästi riimiteltyjä ja humoristisia, kuvitus iloista ja rempseääkin, paikoin herkkää.

Runoilija on astunut metsäläisten saappaisiin ja miettii, millaisia huolia ja iloja voi heidän eloonsa kätkeytyä. Metsän kuningas, kruunupää hirvi piiloutuu lumpeikkoon ja

rouskuttaa rouvaltaan salaa
makoisaa iltapalaa.

Kastematojen parvi tutisee siilin kaivautuessa lehtikasasta ja

kyllä kyykin kyynistyy

ikuisesta parjaamisesta. Peikot temmeltävät vuorella, niin että

koko vuori KOLKKAA
kun taivas tanssii
ukkosen polkkaa.

Ja mitähän mörkö pelkää – no mörön mörköä! Joka on niinkin hurja asia kuin viirusilmäinen katti…

Mutavelliä ja lummesoppaa on viihdyttävä kokonaisuus eläin- ja peikkorunoja pienille ja suurille metsän ystäville.

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.