Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 4

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli huhtikuun kokoontumisessaan Katja Lahden kirjoittamaa, Annukka Palménin kuvittamaan teosta Pikkis ja talven siemenet (Lasten keskus).

Pikkis toivoo kovasti talven tuloa. Talvimörön päivä lähestyy, eikä lammen pinnalle todellakaan saa kolattua liukasjuoksurataa. Lampi sopisi paremminkin uintikisojen järjestämiseen. Lämmin syksy tuntuu jatkuvan loputtomiin. Pikkis on luonteeltaan rauhallinen mörökölli, mutta nyt hänkin tuntee itsensä uupuneeksi ja hermostuneeksi. Metsän asioiden uuttera hoitaminen on mörököllien vastuulla keväästä syksyyn. Talven myötä pitäisi päästä aloittamaan talvipötköttely. Mutta missä talvi oikein viipyy?

Mörököllien puuhailut metsässä jatkuvat siis syksyisissä puuhissa. Nuotiopuita kerätessään Pikkis löytää ystävänsä Kirpan kanssa kiven kolosta jotain kummallista.

– Katso! Onko tuolla lunta? Pikkis huudahti ihmeissään metsään tähyillen. – Kiviä siellä vain on, Kirppa tuhahti. – Ei kun tuolla kivien välissä on jotain valkoista, näetkö? – Varmaankin linnun kakkaa, mennään nyt, Kirppa hoputti ja tuuppasi ystäväänsä kevyesti selkään merkiksi siitä, että oli aika jatkaa matkaa. Mutta Pikkis ei kuunnellut.

Ja hyvä niin! Kivien välissä oli kuin olikin nimittäin jotain jännittävää: tusinan verran mörököllin isovarpaan kokoisia valkoisia palleroita. Ne eivät olleet marjoja. Eivätkä linnun munia. Eivät myöskään kiviä eivätkä rakeita. Palleroiden sisältä kuului ravistettaessa hentoa helinää. Mitä Pikkis ja Kirppa olivatkaan löytäneet? Ja millaiseen seikkailuun löytö heidät viekään?

Pikkis ja talvensiemenet on värikkäästi kuvitettu saturomaani, joka sopii ääneen luettavaksi lähes kouluikäisille sekä itsenäiseen lukemiseen pienille koululaisille. Mörököllien seikkailu sisältää paljon yksityiskohtia, joiden avaamiseen kannattaa varata pienimpien kuulijoiden kanssa aikaa. Melko pitkäksi venyvä tarina on täynnä tapahtumia, paikoin jännittäviäkin sellaisia. Mörökölleiltä sitä ehkä sopii odottaakin.

Hirviö ja Helmikki

Fantasiakirjoissa kaikki on mahdollista. Kammottava Ebenezer Pinset, joka näyttää parikymppiseltä nuorelta mieheltä on todellisuudessa 511-vuotias.

Ebenezerin 15-kerroksisen talon ullakolla asustaa hirviö. Hirviö on iso, harmaa klöntti, jolla on kolme mustaa silmää, kaksi mustaa kieltä sekä suuri kuolaa valuva suu. Hirviöllä ja Ebenezerillä on sopimus. Kun Ebenezer tuo hirviölle syötävää, antaa tämä vastapalkaksi kaikenlaista tarpeellista, kuten huonekaluja, pehmoeläimiä tai rahaa. Elintärkeä Ebenezerille on kuitenkin hirviön tarjoama tinktuura, jonka avulla mies pysyy nuorena vuodesta toiseen.

Hirviö alkaa vaatia Ebenezeriltä aina vaan kummallisempia syötäviä. Harvinaisen wintlorialaisen papukaijan syötyään hirviö menee astetta pidemmälle ruokatoiveissaan:

”Annas kun päästän sinut pälkähästä”, hirviö sanoi. “Seuraavaksi haluan syödä…lapsen.” Hirviön kasvoille levisi hiljakseen hilpeä ja kuolaisia hymy, kun se tiirasi, miten Ebenezerille alkoi valjeta. “Anteeksi, mutta taisin kuulla väärin”, Ebenezer sanoi. “Sanoin, että haluan syödä lapsen!” hirviö jylisi.

Niinpä Ebenezer suuntaa orpokotiin toiveenaan löytää sieltä tuhma lapsi. Tehtävä ei ole helppo, sillä useampi hänen tapaamansa lapsi on aivan liian mukava. Lopulta Ebenezer valitsee huonosti käyttäytyvän Helmikin, joka suorastaan nauttii hirmuteoistaan.

Ebenezerin kotona tilanne ei ole kovin yksioikoinen. Helmikki, Ebenezer ja hirviö ovat kaikki ilkeitä olentoja, jotka huijaavat toisiaan. Ebenezer ja Helmikki saavat tuta, miltä kiusaaminen ja ilkeily tuntuvat. Ebenezerin ja Helmikin hahmojen kautta lukija pääsee pohtimaan hyvyyden, pahuuden, nuoruuden ihannoinnin ja ystävyyden teemoja. Päällepäin kevytjuoninen lastenkirja yllättää syvällisyydellään.

Hirviö ja Helmikki aloittaa uuden ja lupaavan fantasiasarjan. Kirja voisi olla sopiva noin 3-4 luokkalaisille, jotka pitävät jännityksestä, iljetyksestä ja vähän kauhustakin.

Hirviön ja Helmikin kohtaamisesta kirjoitti Minna Tikkakosken kirjastosta.

Minä ja Muru

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut ja kuvittanut salaperäisen tummanpuhuvat teokset Minä, muru ja metsä, Isä, minä ja meri sekä Muru ja minä metropolissa. Näissä tarinoissa annetaan tilaa lapselle olla oma itsensä. Tuon tilan turvissa on mukava seikkailla mielikuvituksen maailmoissa.

Kirjassa Minä, muru ja metsä mennään mökille. Äiti rakastaa mökkeilyä, mutta minä pelkään. Pelkään pimeää, pelkään tuulta, pelkään käydä metsäpissalla. Lopulta olen pidätellyt niin pitkään, että minun on  pakko mennä. Muru lähtee onneksi mukaani.

Yhtäkkiä kuuluu ryminää. Kallion jättikivi pamahtaa auki! ”SINÄKÖ vingutat? SINÄKÖ uskallat herättää Gargatuulan?” Vuorenpeikko tuijottaa minua. Hänen hengityksessään haisee hiki ja mätä mato.

Näkki aloittaa narisevan sävelmänsä.

Ei peikkokaan ihan mitä tahansa siedä. Peikkokin kaipaa rauhaa. Minäkin saan pelätä. Ja silti kaikki voi mennä lopulta ihan hyvin.

Kirjassa Isä, minä ja meri noustaan veneeseen. Minä en tahdo käydä kylässä vieraiden ihmisten luona. Varsinkaan, jos sinne mennään veneellä! Minä pelkään aaltoja, pelkään rakkolevää, pelkään limaisia, terävähampaisia haukia. Minä en halua uida!

Omalla laivallani määrään minä. Lähdemme kauas pois. Pois aikuisten keskusteluista, oudosta musiikista ja onnen päivistä. Pois metsän läheisyydestä. Sieltä raikuu: ”Tänne! Heitä tänne!

Minä en heitä. Sen sijaan sukellamme Murun kanssa veden alle. Veden alla näen kimaltavia kiviä ja näkinkenkiä. Murun perässä pääsen seuraamaan Tähtikki Nykäsen esiintymistä. Tähtikkikään ei nauti pintapuolen serkuistaan. Syvällä ymmärrän, ettei meren limaisuus niin kamalaa olekaan. Se tuo mieleen haaleanlämpöisen jäätelön.

Isä on pinnalla minua vastassa.

”Siinähän te olette!” isä huudahtaa. ”ehdin jo huolestua. Ethän pety, jos lähdemme täältä suoraan kotiin.?” ”En todellakaan!” huudan takaisin. ”Mutta kai me ehdimme uimaan? Vain sinä ja minä, isä?”

Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Muru ja minä metropolissa matkustetaan Maija-siskon luokse suureen kaupunkiin. Maija rakastaa suurta kaupunkia. Muru ei – metropoleissa koirat pissaavat tolppiin. Minä taas pelkään melua, pelkään muukalaisia, pelkään kulkukoiria.

Koirapuiston kohdalla Maija sanoo: ”Odottakaa tässä, niin käyn ostoksilla.” Sitten hän katoaa. En halua odottaa tässä.

Onneksi mukanani on Muru. Kumpikaan meistä ei halua rähinöidä, joten hetken päästä meille tarjotaan puistossa lientä ja keksejä. Kun liemi on juotu, juhlat alkavat. Muru ja Ramona juttelevat. Sonja muistuttaa kaikkia jättämään lohikäärmesedän rauhaan. Setä tarvitsee lepoa. Kun juhlat ovat ohi, kuulen Maijan äänen portilta. Tulkaa, nyt mennään!

Pelkäsitkö? ”En ollenkaan”, minä vastaan. ”Mennäänkö huomenna uudestaan?”

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 3

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli maaliskuun kokoontumisessaan Mikko Kortelaisen kirjoittamaa, Pinja Meretojan kuvittamaan teosta Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä (Aviador Kustannus).

Kissa Kasuli on varsin rohkea pieni kaupunkilaiskissa. Maalle, Itä-Suomen perukoille, Kasuli on saapunut ihmisperheensä – isän, äidin ja kymmenvuotiaan Petterin – kanssa. Kasulin tukikohtana toimii perheen mummola, jonka lähimetsissä asustaa niin hirviä, susia, jäniksiä kuin pölläjäkin. Ihmisperheen rooli Kasuilin seikkailuissa jää vähäiseksi. Sen sijaan todellisiin vaarojen pyörteisiin Kasulin rinnalle päätyy Ulvo, naapuritalon luppakorvainen ajokoira. Ilman Ulvoa Kasulille kävisikin aika lailla huonosti, kun vastassa ovat metsän eläimiä uhkaavat salametsästäjät. Lopulta Kasuli ja Ulvokin tarvitsevat apua. On aika kääntyä turvametsän eläinten puoleen.

Innokkain kuulija tälle tarinalle löytynee jännitystä kaipaavista esikouluikäisistä tai pienimmistä koululaisista. Mikäli pimeät metsät ja hurjat rosvot pelottavat liikaa, kannattaa kirjan kanssa odottaa vielä vuosi tai pari. Kissa Kasulin rohkeus ja Ulvon uskollisuus tarjoavat kuitenkin kuulijalle toivottua helpotusta. Myös eläinten turvametsä toimii tarinassa eräänlaisena turvasatamana jännittävien käänteiden lomassa. Ja loppu. Se on tietenkin onnellinen.

Peikkojen elämää

Keski-Suomen päivänä lukupöydällä on keskisuomalaisen taiteilijan Sari Kanalan runoteos Mutavelliä ja lummesoppaa, metsäloruja (Amusantti 2017).

Melkein kuin olisi metsässä, mietin runoja lukiessa. Mukana ovat siilit ja sisiliskot, kruunupäät ja kyykäärmeet ja ennen kaikkea – peikkokansa! Runot ovat näppärästi riimiteltyjä ja humoristisia, kuvitus iloista ja rempseääkin, paikoin herkkää.

Runoilija on astunut metsäläisten saappaisiin ja miettii, millaisia huolia ja iloja voi heidän eloonsa kätkeytyä. Metsän kuningas, kruunupää hirvi piiloutuu lumpeikkoon ja

rouskuttaa rouvaltaan salaa
makoisaa iltapalaa.

Kastematojen parvi tutisee siilin kaivautuessa lehtikasasta ja

kyllä kyykin kyynistyy

ikuisesta parjaamisesta. Peikot temmeltävät vuorella, niin että

koko vuori KOLKKAA
kun taivas tanssii
ukkosen polkkaa.

Ja mitähän mörkö pelkää – no mörön mörköä! Joka on niinkin hurja asia kuin viirusilmäinen katti…

Mutavelliä ja lummesoppaa on viihdyttävä kokonaisuus eläin- ja peikkorunoja pienille ja suurille metsän ystäville.

Runoja mietti Iiris pääkirjastolta.

Satujen sammakoita

Satujen sammakoita on moneen lähtöön. Sammakot voivat olla noiduttuja prinssejä. Niillä saattoi olla taikavoimia. Jotkut sammakot olivat pahantahtoisia. Toisaalta sammakko kaivossa tai lähteessä tiesi kuitenkin hyvää: vesi olisi varmasti puhdasta. 

Kuninkaantytär leikki kultaisella pallollaan ja pallo vieri syvälle lähteeseen. Lähteessä oli sammakko, joka kuuli prinsessan itkun. Se lupasi tuoda pallon, sillä ehdolla, että prinsessa ottaisi sammakon mukaansa. Prinsessa lupaa, mutta jättää sammakon jälkeensä – ei hänellä ole aikomustakaan ottaa niljaista sammakkoa toverikseen. Mutta Sammakkokuningasta ei niin vaan hylätä kuten Grimmin saduissa kerrotaan. 

Suuren suon keskellä oli Sammakkosaari, jossa eli ja hallitsi itsevaltias kuningas. Linnassa oli peräti viisisataayhdeksän huonetta ja yksi tornikomero, jossa säilytettiin vankipoloa. Vankina oli Metsälammen Lumpeenkukkaprinssi – haltioiden sukua. Katalan juonen avulla sammakkokuningas oli tehnyt prinssistä Sammakkosaaren vangin. Kateellinen sammakkokuningas antoi jopa oman lempityttärensä maksuksi Suopeikolle prinssinsieppausavusta. 

Kauan sitten Mannakorven metsän laidalla oli suuri tammi; se oli pyhä puu, jolta tultiin neuvoa kysymään. Aikaa kului ja sen pyhyyttä ei enää muistettu ja niinpä tammi kaadettiin laivan rakennuspuiksi. Järkyttynyt tammen haltija kutistui ja rutistui pieneksi ukko Mettiseksi ja jäi asumaan tammen kantoon. Kun Mettinen myöhemmin kruunattiin sienikansan kuninkaaksi, sammakko nimeltä Sam Syöverinen oli haljeta kateudesta. Mettisestä ja sammakosta kerrotaan Raul Roineen kirjassa Tammikon väkeä. Saadakseen arvonantoa sammakko nimeää itsensä Von Syöveriseksi. Se tekee itsestään myös lehtimiehen ja ihastuu Kaiuttareen. Tammikon väkeä jäi Roineen viimeiseksi satukokoelmaksi.  

Sammakkoraukka oli ollut kesämökin kaivon vankina jo iät ja ajat. Onneksi Justus kurkisti kaivoon ja pelasti sammakon. Seuraavana aamuna isä ja Justus heräsivät herkulliseen tuoksuun: runsas aamiaispöytä oli katettuna. Ja kohta selvisi, että saunakin oli lämmitetty. Isä ja poika olivat ihmeissään. Justus alkaa epäillä, että kaiken takana on sammakko. Ja niin onkin. Pelastettu sammakko on sammakkojen kuningas. Ja se on hyvin Kiitollinen sammakko. Herkkuaamiainen ja saunan lämmitys on vasta alkua… 

Nuori sammakko Benjamino on asunut lyhyen elämänsä Myllynhaltian tuulimyllyssä. Myllynhaltia on opettanut sammakolleen tärkeitä taitoja mm. laulamista. Ja näin keväällä läheisellä lammella järjestetään joka vuotiset sammakoiden laulajaiset. Paras laulaja saa mainetta ja arvokkaan palkinnon. Yllättäin Benjamino voittaa. Mutta siitäkös vaikeudet alkavat: kokematon sammakko kohtaa huijareita ja taitaapa Benjamino ylpistyäkin. Benjamino lammenlaulaja kohtaa myös ensi-ihastuksensa. 

Kevät alkaa kohta toden teolla ja hyvällä onnella, jonain toukokuisena aamuna metsäisen lammen partaalla voi kuulla sammakoiden kevätlaulua. Onkohan äänessä myös Tiitiäisen satupuun Jansmakko Erikois, joka noitui trekators simsalabim pors vors vors ja sitten loikki pois.

Sammakoista satuili Marja-Kaisa Vaajakosken aluekirjastosta.

Yöketun matkassa

Kansainvälistä romanien päivää juhlistetaan 8.4. Romanien elämään voi tutustua esimerkiksi tietokirjan välityksellä: Kulje kanssamme – Suomen romanien historiaa lapsille on helppotajuinen ja monipuolinen opus romanikansan vaiheista ja tavoista. Tekstin ovat kirjoittaneet Satu Blomerus, Helena Korpela ja Seija Roth, kuvat on taiteillut Irmeli Matilainen.

Tietoteos yhdistää viehättävällä tavalla fiktiiviset kertojahahmot ja historiaan pohjautuvan tiedon. Romanikulttuuria tutkitaan monesta näkökulmasta – kieli, tavat, pukeutuminen, perheen ja suvun merkitys, koulutus, usko – esitellään sanoin ja kuvin. Sarjakuvamainen kuvitus tekee asiatiedon eläväksi. Kirjassa on vahvasti kuultavissa romanien ääni ja ylpeys omaa kulttuuria kohtaan.

Samoja asioita kuvataan kevyemmin Yökettu-kuvakirjoissa, joissa on osin samat tekijät (mukana myös Helena Blomérus). Niissä Mira ja hänen ystävänsä, unien maailman Yökettu, elävät perhearkea ja kuulevat tarinoita menneestä ajasta. Ensimmäisessä kirjassa Mitä sait säkkiisi, yökettu? käydään päiväkotia ja koulua. Mummo kertoo 1900-luvun alusta, kun monet romanit elivät vielä kulkien maaseudulla kylästä kylään. Toisessa osassa, Minne menet, yökettu?, pohditaan perheen ja yhteisön merkitystä.

Kirjat vinkkasi Iiris pääkirjastolta.

Olipa kerran idea

Kobi Yamaban kirjoittama ja Mae Besomin kuvittama teos Olipa kerran idea (Kumma-kustannus) on itsessään ihana idea. Tarinan alussa pieni ihminen saa idean. Ihminen kummastelee ideaansa: Mistä se oikein putkahti? Mitä idealla voi tehdä?

Parhaat ideat usein yllättävät. Ne tulevat kuin varkain, ja ehkä hetkeksi sekoittavat synnyttäjänsä pään. Idea voi tuntua jopa turhalta. Tällöin iskee houkutus unohtaa se kokonaan. Näin kävi myös tämän tarinan pienelle ihmiselle. Mutta ideat ovat joskus sinnikkäitä. Ne eivät suostu jättämään synnyttäjäänsä rauhaan.

Idea voi olla joskus rohkea ja jopa pelottava: mitä muut ajattelevat? Parhaimillaan idea voi kuitenkin jalostua hienoksi, vähän hulluksikin – joksikin sellaiseksi, josta kannattaa pitää kiinni. On vain päästettävä irti peloistaan!

Idea innosti minua haaveilemaan aina vain suuremmista asioista. Se kertoi minulle salaisuuksiaan. Se opetti minut kävelemään käsilläni. ”Välillä on hyvä katsoa asioita eri näkökulmasta”, se sanoi.

Alkuperäisteoksen nimi on What Do You Do With an Idea? Raija Rintamäen suomennos Olipa kerran idea kuvaa oivallisesti tarinaa. Olipa ja kerran ovat sanoja, joilla moni tarina on aikojen saatossa alkanut. Pienikin idea voi olla suuren tarinan alku.

Suositusikä lukijalle on kirjan takakannen mukaan 4+. Plus vie pitkälle. Tämä kirja puhuttelee todellakin kaikenikäisiä lukijoita. Tarina houkuttaa ideoimaan!

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 2

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli helmikuun kokoontumisessaan teoksia Kurnivamahainen kissa sekä Karhu ja kettu: matkalla pohjoiseen.

Magdalena Hain teoksessa Kurnivamahainen kissa pureudutaan ahneuteen.

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa.

Tuolla jossain, kaukana poissa, kohtaavat maailman pienin tyttö ja kurnivamahainen kissa. Tyttö oli jäänyt niin kovin pieneksi luultavasti juuri maansa kuivuuden ja köyhyyden vuoksi. Kissan kurnivalle mahalle ei tarinan alussa sen sijaan syytä kerrota.

Heti kättelyssä kissa kuitenkin kertoo tytölle olevansa kovin nälissään ja uhkaa syödä tytön – vaikkei sitä tahtoisi, vaikuttaahan tyttö hänen mielestään varsin mukavalta. Tyttö saa kissan kuitenkin luopumaan aikeestaan. Hän lupaa löytää kissalle muuta syötävää. Mikäli hän epäonnistuisi, antautuisi hän kissan syötäväksi. Kissa suostuu tytön ehdotukseen. Näin alati kasvavan kissan ja maailman pienimmän tytön yhteinen matka alkaa.

Matkan aikana tyttö ja kissa pohtivat ympäröivää maailmaan, sen kauneutta ja kauheutta. Ruokaa ei kuitenkaan mistään löydy ja seuraukset ovat sen mukaiset. Vaan mitä kummaa tyttö löytääkään matkansa päästä?

”Kukas sinä sitten olet?” ukkeli kysyi maiskutusten välissä. Tyttö katsoi kauhistuneena ukon syömistä ja sanoi: ”Ei minulla ole nimeä, olen vain pieni tyttö.” ”Kaikilla on nimi”, ukko mutisi pikkuruisella heinähangolla hampaitaan kaivellen. ”Ei minulla”, sanoi tyttö. Ukkeli tihrusti tyttöä silmillään ja maiskutteli suutaan. ”Pitää olla nimi. Minä olen Hneus. Kaikenherra Albertus Sepeteus Eknobaatti Hneus. Olen tämän paikan ylipäällikkö ja ykkösmies.”

Ulla Sainion kirjassa karhu ja kettu matkaavat yhdessä pohjoiseen. Lähtölaukauksena reissulle toimii karhun halu pilkkiä. Etelän järvet eivät ole jäässä, joten pilkkipaikka on löydettävä jostain muualta, pohjoisesta. Matkan varrella seurue kasvaa muun muassa oravalla, joka ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan nähnyt lunta. Talvea kaipaavat myös joukkoa seuraavat hiiret sekä jänis, jonka valkoiseksi muuttunut turkki näyttäisi kauniimmalta lunta vasten. Matkan edetessä maisemat muuttuvat vähitellen talvisimmiksi. Lopulta lumileikit ovat mahdollisia. Vaan kuka onkaan seurannut joukkiota salassa koko matkan?

Kurnivamahainen kissa on perinteinen satu varsin moderneilla höysteillä. Tarina on monikerroksinen ja sopiikin näin ollen monen ikäisille lukijoille ja kuulijoille. Pohdittavaa riittää niin tytössä kuin kissassakin. Eikä herra Hneuskaan aivan helpolla lukijaa päästä. Karhun ja ketun matka kiinnostanee alle kouluikäisiä lukijoita. Ääneen luettua tarinaa rikastuttaa kirjan selkeään kuvitukseen upotetut pienet yksityiskohdat: veden pinnasta heijastuvat hahmot ja kuun valossa muodostuvat tarkkapiirteiset varjot tarjoavat lisää tutkiskeltavaa pienille kuulijoille.