Löydä sisäinen Momosi!

Michael Ende (1973, suom. 1977): Momo

Suuren kaupungin laidalle, erään amfiteatterin raunioihin, muuttaa eräänä päivänä pörröpäinen tyttö nimeltään Momo. Momo on pieni ja laiha ja kulkee tilkuista ommellussa hameessa ja liian suuressa miestentakissa, eikä kukaan tiedä, minkä ikäinen hän on. Hän kulkee aina avojaloin, paitsi talvella hän panee joskus kengät jalkaan. Momo ei omista mitään muuta kuin asioita, jotka on itse löytänyt tai saanut lahjaksi.   

Momon elämä on aluksi ihanaa amfiteatterin kivikopperossa. Hänen luonaan käy paljon kaikenikäisiä ystäviä. Momolla on nimittäin taito: hän osaa kuunnella ihmisiä. Momo kuuntelee oikeastaan kaikkia, koiria, kissoja, sadetta, puiden suhinaa ja jopa hiljaisuutta. Sellaisella hetkellä häneen soljuu musiikkia, tähtitaivaan alla. Ja niinä öinä Momo on hyvin onnellinen.  Momolle rakkaimmat ystävät ovat Beppo Kadunlakaisija ja Gigi Turistiopas. 

Mutta pian harmonia särkyy. Lähiympäristössä alkaa nimittäin tapahtua jotakin perin kummallista. Koko joukko harmaita herroja soluttautuu ympäri kaupunkia ja alkaa varastaa ihmisiltä aikaa.  Ja heidän vaikutuksestaan ihmiset alkavat säästää aikaansa. Ajan säästämisestä tulee asukkaille uusi tapa elää. Tärkeää on, että saa tehtyä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Eikä sillä ole väliä, tuottaako työ iloa tekijälleen. Sen myötä koko kaupunki alkaa muuttua. Ja ihmisistä tulee apeita, he sairastuvat tylsyyteen. Tinkiessään kaiken aikaa jostakin muusta, heillä ei enää ole lainkaan aikaa esimerkiksi hauskan pidolle. Mutta tämän kertomuksen suurin opetus on, että aika on elämää ja elämän paikka on sydän, jossa tunteet elävät.

Momo, aitona ja oman totuutensa tietävänä tyttönä, näkee harmaiden herrojen läpi, toisin kuin muut kaupungin asukkaat. Momo saa selville, että harmaat herrat aikovat imeä ihmiset kuiviin. Niinpä Momo saa suuren tehtävän: hänen on palautettava ihmisille heidän oma aikansa takaisin. Apua tehtävän suorittamiseen hän saa itse ajan jakajalta, mestari Horalta. Oppaana hänellä on kilpikonna Kassiopeia sekä tietysti oma rohkeutensa.

Momo on viisas ja sieluun menevä romaani yhden ihmisen yksilöllisyyden voimasta ja rakkaudesta. Momo opettaa, että aika on aina arvokasta, kuten on ihmisen vapaus päättää, mitä ajallansa tekee, vaikka maailmassa vallitsisi voimat, jotka vaatisivat toista. Vaikka Momo on vanha kirja, sen sanoma on edelleen ajankohtainen, suorastaan ikuinen, kuten klassikossa tapaa olla. Momo sopii hyvin ääneen luettavaksi koululaisen kanssa, mutta myös varhaisteini voi saada kirjasta paljon irti, kuten 47-vuotias kirjastonhoitajakin 😊.

Lue tämä ja löydä sisäinen momosi!

Sisäistä Momoaan etsi Tanja Halssilan kirjastosta.

Tylsä elämäni

Minna Levolan kirjassa Tylsä elämäni (Karisto) kerrotaan ensimmäisen luvun sisällöstä seuraavasti:

Pitkä ja tylsä taustaluku, jossa esitellään meidän perhe sekä aaveakvaarion kalat.

Ensimmäinen luku esittelee myös kertojaminä Lindan, joka on omien sanojensa mukaan perustavallisen perheen 11-vuotias ujo ja introvertti jäsen. Hän harrastaa cheerleadingiä ja tubettajien seuraamista. Hän myös tykkää piirtämisestä ja omissa oloissaan oleilusta. Perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä päiväkoti-ikäinen pikkusisko Linnea. Lukijana en tietenkään pitänyt ensimmäistä lukua lainkaan tylsänä. Halusinhan tietää millainen ihminen Linda oikein onkaan!

Kirjassa kerrotaan Lindan arjesta, perheestä, hänen ystävästään Emmiksestä sekä vähän myös korvien rei’ittämisestä. Vaikka kirjan sivuilla eivät lohikäärmeet lentele eivätkä robotit valtaa planeettaame Maata, ei kirja ole lukukokemuksena lainkaan tylsä. Päinvastoin. Kirja on mukava, piristävästi kiinni arjessa ja kertoo aidon oloisesti 11-vuotiaan tytön ajatuksista itsestään ja elämästä yleensä. Ja niistä korvakoruista. Emmiksellä korvakorut on korvissa olleet jo jonkin aikaa. Äidin mielestä korvakorujen aika on vasta myöhemmin. Lindan mielestä niiden aika on juuri nyt.

Tämän kirjan kanssa saman tyyppistä arkista – muttei missään nimessä tylsää – realismia löydät myös kirjoista Emman salainen toive sekä Kahden maan Ebba.

 

Prinsessa Pikkiriikin kesä

Prinsessa Pikkiriikki on prinsessa, tai ainakin melkein. Ainakin hän asuu kuninkaantie 15:sta ja pukeutuu kauniisiin mekkoihin. Hänen tavallisen isänsä ja äitinsä vaan eivät oikeasti tiedä olevansa kuninkaallisia. Mutta sehän ei ketään haittaa, Pikkiriikki tietää ja onhan hänellä uskollinen taikakoiransa makkara, joka tietää.

Tänä kesänä Pikkiriikki pääsee Pöjöläisen kanssa mummulaan kokonaiseksi viikoksi. Voi tätä riemua. Mummun lattarauta kurvaa pihaan ja ihanuus saa alkaa.

Me olemme vuoristoradassa! Makkara, sinä taioit mummun autosta hurjaakin hurjemman kyydin!

Makkara ei sanonut mitään, hymyili vain aivan erityisen lurjusmaisesti.

Kaupasta ostetaan paljon karkkia ja tarroja mukaan. Ja mummulla aina syödään vaan hyviä ruokia, kuten rupsuleipää ja hurvittelukakkua. Siellä nukutaan lattialla, syödään ulkona ja käydään uimassa.

Aikuiset on tylsiä, mutta mummu ja pappaa ei oikein voi laskea aikuisiksi, koska he lellivät niin paljon. Mummin naapurissa tosin asuu ärsyttävä Viivasuusetä ja Nyrpistys täti, keillä ei ole ikinä hauskaa. ”Pessimisti ei koskaan pety” – oletko koskaan kuullut mitään tylsempää.

Mitä ihmettä. Sedän portailla näyttäisi olevan Räkä-Eetu, hui kauhistus. Paitsi että Eetulla ei näytä olevan niin kamala mukavaa. Ja kerrankin Pikkiriikki ei voi kutsua Räkä-Eetua Räkä-Eetuksi, niin surkea näky hän on, vaan ihan vaan Eetuksi.

Minäpä luulen, että me voisimme antaa niille sinun sukulaisillesi pienen opetuksen.

Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Eetu taikovat Makkaran avustuksella vähän iloa Viivasuun ja Nyrpistelijän elämään. Ja taisihan Eetustakin saada ihan hyvän kaverin.

Pikkiriikin kesä on jatkoa Hannele Lampelan kirjoittamille Pikkiriikki kirjoille. Ninka Rietun kuvitukset ovat ilo silmille tässäkin ja tuovat väriä kirjaan ja elämääni

Onnentyttö Dunne

Jotkut laskevat lampaita päästääkseen uneen, mutta Dunne laskee niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen (Lagercrantz & Eriksson 2010, 9). 

Dunne on menossa ensimmäiselle luokalle kouluun. Dunne pohtii mahtaako hän pitää opettajasta, mutta isä vakuuttaa Dunnelle että kaikki sujuu hienosti. Ja ensimmäinen koulupäivä onkin Dunnen mielestä oikein kiva. Ainoastaan kaveri puuttuu, Dunne pohtii. Mutta ei kulu kauaa, kunnes Dunnelle löytyy seuraa koulun pihalta. Uusi ystävä, Ella Frida, pitää tismalleen samoista asioista kuin Dunne. Yhteisiä ilonaiheita ovat ainakin auringonlaskut, kiiltokuvat sekä marsut. Dunne on hetken hyvin onnellinen. 

Mutta sitten Dunnen taivaan ylle lipuu synkkä pilvi. Hän kuulee opettajalta, että Ella Frida muuttaa pois. Eikä Dunne voi muuttaa mihinkään, vaan hänen on jäätävä Köynnöskadun keltaiseen taloon jossa hän on asunut aina isän ja Kissan kanssa. Niinpä Dunne makaa vuoteessansa ja laskee niitä kertoja kun hän on ollut onnellinen.  

Se että Dunne laskee onnensa määrää, ei kuitenkaan johdu vain Ella Fridan pois lähdöstä. Käy ilmi että Dunnen murehtimiselle on toinenkin, vähän painavampi, syy. Dunnen äiti nukkui pois silloin kun Dunne ei vielä käynyt koulua. Pieni Dunne on joutunut syystäkin kantamaan murhetta matkassa, niin paljon enemmän kuin pienen tytön kuuluisi. Dunne  tietääkin että “nukkua pois” tarkoittaa sitä että ihminen kuolee.  

Onnentyttö Dunne on kuvaus pienestä tytöstä elämänsä käännekohdissa. Mieltä painavat isot asiat, mutta niiden keskellä ekaluokkalainen elää tavallisen tytön elämää, joka on kaikesta murehtimisesta huolimatta täynnä toivoa. Dunnella on sitä paitsi mahtava tukiverkosto ympärillään. Hänellä on isä, joka osaa lohduttaa tyttöä suruissansa. Lisäksi Dunnella on huolehtiva isomummu ja isoäiti jonka luokse voi matkustaa joka kesä Italiaan. Ja sitten on vielä paras kaveri Ella Frida joka ei edes häviä mihinkään, vaan kutsuu Dunnen pian jo kylään uuteen kotiinsa Norrköpingiin. 

Onnentyttö Dunne aloittaa kirjasarjan Dunnesta. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä viisi kirjaa. Onnentyttö Dunne suomennos palkittiin vuosien 2016-2017 parhaana lasten- ja nuortenkirjakäännöksenä.

Postauksen kirjoitti harjoittelijamme Tanja