Leijonankesyttäjä

Leijonat nousevat takajaloilleen ja alkavat karjua toisilleen.

– Rrrääääyhh! Sinä et taaskaan ajattele muista kuin itseäsi! – Murrrrrrrr! Myäääääär! Ja sinä et ajattele yhtään mitään!

Ollaan sirkuksen areenalla. Leijonankesyttäjä Pipsa Hurjisto loikkaa esiripun takaa areenalle ja karjaiseen niin, että yleisökin säikähtää.

– Lopettakaa! – Ei saa räyhätä!

Leijonat rauhoittuvat.

Pipsa on maailman pienin leijonankesyttäjä. Hän on työskennellyt leijonankesyttäjänä niin kauan kuin muistaa. Pelkoa hän ei tunne lainkaan. Hän harjaa raateluhampaita, vahaa suuria tassuja, vie karvanaamat puistokävelyllekin aivan yksin. Ja joka päivän Pipsa vahtii, että leijonat menevät ajoissa nukkumaan, syövät myös pahaa ruokaa ja noudattavat ruutuaikoja. Kuulostaako tutulta?

Vaan eräänä päivänä, kun Pipsa astuu vuorollaan areenalle, tapahtuu kummia.

Pipsa vetää verhon sivuun ja pomppaa estradille. Hän avaa suunsa. Sitten pitäisi kuulua hirveä karjaisu, joka pelästyttää leijonat ja saa katsojien korvalehdet lepattamaan ilmavirrassa. Mutta on aivan hiljaista.

Pipsan kurkusta ei lähden pienintäkään pihahdusta. Mikä neuvoksi?

Lääkärin mukaan kyse on uupumuksesta. On levon aika. Yhdessä leijonien kanssa Pipsa alkaakin puuhata muuttoa kansallispuistoon. Kun kaikki on kotona pakattuna, muistaa Pipsa, että hän ei saa lähteä mihinkään kertomatta vanhemmilleen. Silloin olohuoneesta kuuluu karjuntaa. Eikä tällä kertaa ole kyse leijonista.

-Sinä et taaskaan ajattele muita kuin itseäsi! äiti huutaa. – Ja sinä et ajattele mitään! isi karjuu takaisin. Pipsa työntää oven auki. – Ai Pipsa, mitäs sinä? isi kysyy.

Käy ilmi, että Pipsa Hurjisto pelkää vain yhtä asiaa. Hän pelkää vihaisia ja huutavia aikuisia. Hän pelkää niitä joskus niin paljon, ettei hänestä lähde pihahdustakaan.

Katriina Rosavaaran kirjoittama ja Silja-Maria Wihersaaren kuvittama kirja kertoo oivaltavasti yhden lapsen näkökulman vanhempien riitoihin. Riidat voivat olla väsyttäviä, jopa pelottavia – myös hurjimmille leijonankesyttäjille.

Ihania kuvakirjoja

Ihanissa kuvakirjoissa elämää kuvataan tavalla, joka pysäyttää aikuisenkin lukijan. Suoraan ja kaunistelematta. Rehellisesti iloiten.

Kaksi kotia

Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin kuvakirja Kaksi kotia kertoo yhden perheen tarinan. Näkökulma on Varpun. Varpu on epävarma. Moni asia muuttuu.

Äiti ja isä puhuvat vuorotellen. He ovat samaa mieltä. Isä ja äiti puhuvat niin kuin olisivat jossain televisio-ohjelmassa.

Varpu muuttaa äidin kanssa kotiin, jossa on vain yksi kerros – äiti on lähellä. Lopulta isoveli Leo ja isäkin muuttavat uuteen kotiin – ihan koulun lähelle. Vaikka asiat ovat ihan hyvin, ei aina silti tunnu hyvältä.

Varpu katsoo rengaskeinuja. Niitä on kaksi. Niin kuin Leo ja hän. Varpu katsoo paikallaan seisovia puuhevosia. Isompi on isä. Pienempi on äiti. Ne katsovat eri suuntiin. Varpu potkaisee pienempää hevosta jalkaan. Hän kokeilee potkaista tasapuolisuuden vuoksi myös isompaa. Ne eivät liikahda. Hän sylkäisee. Sylki osuu melkein pienemmän hevosen kavioon. ”Ei saa sylkeä”, äiti sanoo aina. Varpu taputtaa isoa hevosta kaulalle. Sitten hän halaa pienempää hevosta. ”Tyhmä!” hän kuiskaa ja kävelee nopeasti pois.

Varpun oivallus omasta erillisyydestään kuitenkin kantaa muutoksen yli. Lopulta olo on jotenkin erilainen, hyväkin. On helpottavaa huomata, että huolimatta muiden päätöksistä, minä – olen minä.

Siinä sinä olet

Katri Tapolan, Muhaned Durubin ja Aya Chalabeen yhteinen kirja kertoo suuresta ikävästä. Isä on mennyt toiseen maahan töihin ja lapsen kaipaus on kova. Niin kova, että se saa hiljaisuuden huutamaan.

Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
– Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo. 
– Eikö vain?
– Ja niin kuin hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo,
niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.

Tarina kerrotaan kirjassa sekä suomeksi että arabiaksi.

Silkkiapinan nauru

Tapiiri ja Silkkiapina leikkivät sokkoa, tekevät kepposia ja puhuvat elämästä. Ikuisesti ystäviä, he vannovat. Silkkiapinan sairastuttua tapiiri ruokkii silkkiapinaa ja silittelee sen pientä päätä. Niin kuin ikuisen ystävän kuuluu. Tapiirin hellästä hoidosta huolimatta silkkiapina kuolee. Miten joku niin tärkeä voi vain äkkiä kuolla? Tapiirin ja muiden eläinten muistoissa silkkiapina kuitenkin elää.

Muut nukahtivat, mutta tapiiri valvoi makuulla ja katseli tummaa latvustoa. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja hiipi syvemmälle öiseen sademetsään. Joka paikassa kimmelsi silmäpareja, konnat kurnuttivat ja lehdet kahisivat. Tapiiri tallusti lammelle ja ui sen vilvoittavassa vedessä. Tapiiri uiskenteli pitkään, ja yhtäkkiä hän luuli kuulevansa silkkiapinan naurun. Se oli luultavasti kuvitelmaa, mutta tapiiri vilkutti silti kohti korkeita puita, joissa silkkiapina oli kerran kiepsahdellut.