Jokainen meistä on vähän erilainen

Kavereita ei saa syödä!

Eppu on pieni Tyrannosaurus rex ja tänään on ensimmäinen eskaripäivä. Eppua jännittää, mutta hän on varustautunut hyvin. Eväät, on, ja uusi reppu, on. Repussa on ponien kuvia. Eppu tykkää poneista, koska ne ovat herkullisia.

Eppu astelee eskariluokkaan jännittyneenä ja järkyttyy. Luokkakaverit on kaikki LAPSIA. Ja ongelmana on, että lapsetkin ovat herkullisia.

Eppu on erilainen ja hänen täytyy opetella hillitsemään itsensä, jotta kaikilla olisi kivaa. Lopulta Eppukin tajuaa, miten ei ole kiva, kun joku syö sinut jatkuvasti.

Ryan T. Higgins on kirjoittanut aivan nerokkaasti miltä lapsesta tuntuu tulla erilaisena ryhmään ja siihen sopeutumisesta.

Krotiili, joka inhosi vettä

Jokaiseen pesään mahtuu yksi erilainen muna. Pieni krokotiili erosi muista hieman, sillä se näet ei pitänyt vedestä. Kaikki krokotiilit tykkäsivät uida ja tehdä uimahyppyjä. Kaikki paitsi yksi. Se kyllä yritti, mutta ei vain osannut olla kuin muut.

Lopulta kaikille selviää miksi pikku kroko on erilainen. Sen te joudutte ottamaan selville itse. Gemma Merinon ”Krokotiili, joka inhosi vettä” on hellyttävä tarina erilaisuudesta ja joukkoon sopimisesta, tai sopimattomuudesta.

Ihania kuvakirjoja

Ihanissa kuvakirjoissa elämää kuvataan tavalla, joka pysäyttää aikuisenkin lukijan. Suoraan ja kaunistelematta. Rehellisesti iloiten.

Kaksi kotia

Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin kuvakirja Kaksi kotia kertoo yhden perheen tarinan. Näkökulma on Varpun. Varpu on epävarma. Moni asia muuttuu.

Äiti ja isä puhuvat vuorotellen. He ovat samaa mieltä. Isä ja äiti puhuvat niin kuin olisivat jossain televisio-ohjelmassa.

Varpu muuttaa äidin kanssa kotiin, jossa on vain yksi kerros – äiti on lähellä. Lopulta isoveli Leo ja isäkin muuttavat uuteen kotiin – ihan koulun lähelle. Vaikka asiat ovat ihan hyvin, ei aina silti tunnu hyvältä.

Varpu katsoo rengaskeinuja. Niitä on kaksi. Niin kuin Leo ja hän. Varpu katsoo paikallaan seisovia puuhevosia. Isompi on isä. Pienempi on äiti. Ne katsovat eri suuntiin. Varpu potkaisee pienempää hevosta jalkaan. Hän kokeilee potkaista tasapuolisuuden vuoksi myös isompaa. Ne eivät liikahda. Hän sylkäisee. Sylki osuu melkein pienemmän hevosen kavioon. ”Ei saa sylkeä”, äiti sanoo aina. Varpu taputtaa isoa hevosta kaulalle. Sitten hän halaa pienempää hevosta. ”Tyhmä!” hän kuiskaa ja kävelee nopeasti pois.

Varpun oivallus omasta erillisyydestään kuitenkin kantaa muutoksen yli. Lopulta olo on jotenkin erilainen, hyväkin. On helpottavaa huomata, että huolimatta muiden päätöksistä, minä – olen minä.

Siinä sinä olet

Katri Tapolan, Muhaned Durubin ja Aya Chalabeen yhteinen kirja kertoo suuresta ikävästä. Isä on mennyt toiseen maahan töihin ja lapsen kaipaus on kova. Niin kova, että se saa hiljaisuuden huutamaan.

Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
– Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo. 
– Eikö vain?
– Ja niin kuin hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo,
niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.

Tarina kerrotaan kirjassa sekä suomeksi että arabiaksi.

Silkkiapinan nauru

Tapiiri ja Silkkiapina leikkivät sokkoa, tekevät kepposia ja puhuvat elämästä. Ikuisesti ystäviä, he vannovat. Silkkiapinan sairastuttua tapiiri ruokkii silkkiapinaa ja silittelee sen pientä päätä. Niin kuin ikuisen ystävän kuuluu. Tapiirin hellästä hoidosta huolimatta silkkiapina kuolee. Miten joku niin tärkeä voi vain äkkiä kuolla? Tapiirin ja muiden eläinten muistoissa silkkiapina kuitenkin elää.

Muut nukahtivat, mutta tapiiri valvoi makuulla ja katseli tummaa latvustoa. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja hiipi syvemmälle öiseen sademetsään. Joka paikassa kimmelsi silmäpareja, konnat kurnuttivat ja lehdet kahisivat. Tapiiri tallusti lammelle ja ui sen vilvoittavassa vedessä. Tapiiri uiskenteli pitkään, ja yhtäkkiä hän luuli kuulevansa silkkiapinan naurun. Se oli luultavasti kuvitelmaa, mutta tapiiri vilkutti silti kohti korkeita puita, joissa silkkiapina oli kerran kiepsahdellut.