Ystäväni metsä

Minulla on vihreä muistikirja. Piirrän ja kirjoita juttuja, joita tulee mieleen metsässä.

Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirja (Teos 2022) kertoo lapsen havaintoja metsästä ja luonnosta. Metsä on täynnä leikkiä, taikaa ja kauneutta, tonttujen ovia.

Koneiden, rahan ja tuhon maailma ei kuitenkaan pysy kaukana. Aikuiset puhuvat, että metsä on KAAVOITETTU. Outo sana ihmetyttää ja pelottaa. Mitä se tarkoittaa? Mitä metsälle tapahtuu?

Aamulla metsä ryskyy. Metsäkoneiden jäljiltä puut makaavat maassa. Kaarna käpertyy äidin syliin turvaan.

Jos olisin nuorempi, taistelisin vastaan, Inna-mummu sanoo.

Järjestäisin mielenosoituksen! Nyt en enää jaksa.

Mutta Kaarna jaksaa. Hän järjestää oman, hiljaisen mielenosoituksensa. Kaarna ripustaa muistikirjasta repäistyt sivut narulla puihin.

Älkää kaatako

vihreitä ovia,

älkää viekö

nojausrunkoja

ja kaidepuita.

Jos viette,

me voidaan kaatua.

Yllättäen metsässä on toinenkin lapsi, Tuulipoika, joka ihmettelee Kaarnan mielenosoituslappuja puissa. Hän ei ole huolissaan puiden kaatamisesta, sillä hän tietää, miksi metsän paikalle ei voi rakentaa kerrostaloja. Yhdessä he lähtevät katsomaan metsän salaisuutta.  

Metsämuistikirja täytyy lukea useamman kerran, jotta voi makustella kaikkia sen eri puolia. Teksti ja kuvitus on monitasoinen, erilaisia tekstityyppejä ja kuvitustekniikoita yhdistelevä, metaforia ja symboliikkaa vilisevä. Luonnonsuojelun sekä ihmisen ja luonnon rinnakkaiselon teemaa pyöritellään eri puolilta. Ystävyys metsän kanssa saa konkreettisen hahmon Tuulipojassa. Runsaasta kuvastosta ja tekniikoista huolimatta tarinan punainen lanka säilyy ja lukija jännittää, pelastuuko metsä.

Kirjassa on haikea, melankolinen sävy, joka loppua kohden hälvenee ja toivo alkaa sarastaa. Tarinassa sadun lumo punoutuu osaksi arkimaailmaa. Metsä tulee lähelle, niin että voi melkein tuntea neulaset jalkojen alla, tuulen hiuksissa ja nähdä tontun pujahtavan tupaansa juurakon alle. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, miten paljon metsä voi merkitä ja miten paljon se voi antaa. Jos metsä kaadetaan ja luonto tuhotaan, kaatuuko ja tuhoutuuko lopulta samalla ihminenkin?

Jos pidit Metsämuistikirjasta, saattaisit pitää myös Reetta Niemelän Ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirjateoksesta tai Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon kuvakirjasta Ystävä joella.

Tarinat kartalla

Esittelen teille kaksi kartanpiirtäjää. Ensimmäisenä ajasta riippumaton tarkkailija, joka tutkii maailmankaikkeutta. Tarkkailija haluaa kartoittaa planeetta Maan, mutta tuskastuu toimen mahdottomuuteen.

Äsh, karttani eivät onnistu! Niistä tulee kylmiä ja persoonattomia! Palloa ei voi vääristämättä litistää yhdelle tasaiselle sivulle. Valtavaa maailmaa ei voi mahduttaa pieneen kuvaan! Mutta jos kartoistani tuleekin tarinoita – ja tarinoista karttoja?

Tarinakartat kertovat muun muassa näkymättömästä maailmasta ja puiden kokouksista. Näkymättömissä ovat suurten valtameren pohjat, jotka tunnetaan huonommin kuin Mars-planeetan pinta. Meri kätkee sisäänsä salaisuuksi vielä viisisataa vuotta löytöretkien jälkeen. Vanhat puut muistavat tarinoita, jotka ihmiset ovat unohtaneet. Metsät ovat lukemattomien hyönteisten ja lintujen koti, joista kaikilla on jonkinlinanen suhde puuhun. Kartoittajan mukaan kaikkein vanhin tunnettu puu ei kuitenkaan kasva metsässä. Se kasvaa Kuolemanlaaksossa.

Laura Ertamon ja Satu Konttisen teos Lumotun maan kartasto piirtää kartalle niin tutkimattomat vuoret kuin kasvien salajuonet. Karttojen lisäksi mukana on tarinoita karttojen kätköistä.

Kuvitellaan, kuinka eräänä kuumankosteana päivänä varhainen alkumehiläinen istahti vaatimattomalle kukinnolle lepäämään. Ehkä se piti lepopaikastaan. Ehkä se siirtyi toiselle samanlaiselle kukinnolle, ehkä löysi jonkin maukkaan kastepisaran. Se kasvi oli onnekas, sillä se oli juuri saanut avukseen siitepölykuriirin.

Deborah Marceron kirjoittamassa kirjassa Roosa ja jännittävät seikkailukartat tutustutaan myös kartoittamisen saloihin ja kuullaan tarinoita.

Roosa haluaa olla tutkimusmatkailja, pioneeri ja tiennäyttäjä. Hän haluaa löytää jotain sellaista, mitä ei ole vielä kukaan löytänyt. Mutta mitä se olisi, mistä sen löytäisi. Roosa päättää kartoittaa tiensä tutkumusmatkalle. Matkalle, jossa hänen sydämensä toimii kompassina. Roosan kartoilta voit löytää Haaveilunurmen, Keijusalamat, Ritariperhossaariston sekä Salaisen lymypaikan. Päätepysäkillä Rosa tuntee kuitenkin seisovansa tyhjin käsin. Esitelmätunnilla Rosa kertoo koulutovereilleen, ettei löytänyt retkillään mitään. Vaan mitä mieltä ovatkaan luokkatoverit?

Roosan kartat ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Ehkäpä ne innostavat myös sinut kartoittamaan oman tarinasi.

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 3

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli maaliskuun kokoontumisessaan Mikko Kortelaisen kirjoittamaa, Pinja Meretojan kuvittamaan teosta Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä (Aviador Kustannus).

Kissa Kasuli on varsin rohkea pieni kaupunkilaiskissa. Maalle, Itä-Suomen perukoille, Kasuli on saapunut ihmisperheensä – isän, äidin ja kymmenvuotiaan Petterin – kanssa. Kasulin tukikohtana toimii perheen mummola, jonka lähimetsissä asustaa niin hirviä, susia, jäniksiä kuin pölläjäkin. Ihmisperheen rooli Kasuilin seikkailuissa jää vähäiseksi. Sen sijaan todellisiin vaarojen pyörteisiin Kasulin rinnalle päätyy Ulvo, naapuritalon luppakorvainen ajokoira. Ilman Ulvoa Kasulille kävisikin aika lailla huonosti, kun vastassa ovat metsän eläimiä uhkaavat salametsästäjät. Lopulta Kasuli ja Ulvokin tarvitsevat apua. On aika kääntyä turvametsän eläinten puoleen.

Innokkain kuulija tälle tarinalle löytynee jännitystä kaipaavista esikouluikäisistä tai pienimmistä koululaisista. Mikäli pimeät metsät ja hurjat rosvot pelottavat liikaa, kannattaa kirjan kanssa odottaa vielä vuosi tai pari. Kissa Kasulin rohkeus ja Ulvon uskollisuus tarjoavat kuitenkin kuulijalle toivottua helpotusta. Myös eläinten turvametsä toimii tarinassa eräänlaisena turvasatamana jännittävien käänteiden lomassa. Ja loppu. Se on tietenkin onnellinen.