Nuorten toivekirjasto 1951-1985

Viimeiset kaanit tarvitsevat sinua. Tule, tule, tule! Tämä on viimeinen ja ainoa käsky. Ellet saavu, niin tiedät, että meillä on vain yksi rangaistus. Verta.

Näin kutsuvat Pertsa ja Kilu apua Nuorten toivekirjaston kirjassa Viimeiset kaanit. 70 vuotta sitten Werner Söderström Osakeyhtiö alkoi ensimmäisinä kustantamoina Suomessa määrätietoisesti panostaa lasten ja nuorten lukemiseen. Sodan jälkeiset suuret ikäluokat tarvitsivat runsaasti laadukasta luettavaa, kotimaista ja käännöskirjallisuutta.

Työteliäs Inka Makkonen valittiin johtamaan WSOY:n vastaperustettua nuortenkirjaosastoa. Sodanjälkeinen ilmapiirin muutos alkoi näkyä lasten- ja nuortenkirjoissa. Lastenkirjallisuuden itseoikeutetun kuningattaren Anni Swanin tyyli alkoi vaikuttaa vanhanaikaiselta. Vallinnut asenne lastenkirjoihin ja sen kritiikkiin, oli että “kuka tahansa toimittajan rouva tai serkku pystyy kirjoittamaan arvostelun lastenkirjasta.” Nyt arvostus alkoi kohisten nousta. Nyt haettiin lapsille sopivaa luettavaa: nuortenkirjaklassikoita mutta myös uudempaa lastenkirjallisuutta. Perustettiin Nuorten toivekirjasto –sarja. Sarjalla tuli olla yhtenäinen ulkoasu ja näitä siniselkäisiä kirjoja ilmestyi vuosina 1951-1985 peräti 265 osaa, viimeisenä Lassi Koposen Pusun pojat pinteessä. Nuorten toivekirjastosta tuli WSOY:n yksi menestyksekkäimmistä sarjoista. Neljän ensimmäisen vuoden aikana julkaistiin jo yli sata kirjaa. Sarjassa ilmestyi reipashenkistä poikakirjallisuutta sekä nuorelle lukijalle sopivia klassikoita, mm. Robert Louis Stevensonin, Astrid Lindgrenin, James Fenimore Cooperin, Jules Vernen, Mark Twainin teoksia. Lisäksi julkaistiin kotimaisten nykykirjailijoiden teoksia.  

Sarjan ensimmäisenä ilmestyi Lennart Vapaavuoren Salmikämpän pojat. Nuoret lyseolaiset pääsevät elämänsä ensimmäiselle eräretkelle Kajaanin kaukaisiin erämaihin. Nykylukija säpsähtää poikien vierailua opettajansa luona: pojat vievät hänelle nimipäivälahjaksi kyyn ja pääsevät ihailemaan opettajan itseampumaa kotkaa. Pojat löytävät myöhemmin salaperäisen lapun, jossa varoitetaan vaaleasta tamperelaisesta, allekirjoittajana Leka. Tuttu poliisi kertookin pojille huumeiden salakuljettajien ringistä. Luonnon tuntemus, kalastus ja harras uskonnollisuus nivoutuvat jännittäväksi erähenkikseksi tarinaksi. Erämaassa pojilla on huimia seikkailuja: he kohtaavat karhun ja ukkosella he tekevät tuttavuutta jopa pallosalamaan. Mutta pahimman vaaran aiheuttavat ihmiset. 

Sarjan toisena ilmestyi jo yllä mainittu Väinö Riikkilän Viimeiset kaanit, joka tutustuttaa parivaljakkoon nimeltä Pertsa ja Kilu. Neuvokas kaksikko asuu elantoa tuovan tehtaan varjossa Kotkan liepeillä. Ankarat vanhemmat ja runsaat kotityöt uhkaavat rajoittaa poikien omia touhuja. On halkojen pinoamista, kotieläinten ruokkimista. Elämä on niukkaa: vanhoja kahvin sumppeja jatketaan sikurilla. Poikien kalareissulla nousee myrsky ja myrskyssä uppoaa tuntematon jahti, jonka matkustajat pojat neuvokkuudellaan pelastavat. Pelastetut (tyttö ja arpikasvoinen mies) käyttäytyvät oudosti, heistä ei saa kertoa mitään. Eteenpäin-lehdessä kerrotaan varastetusta jahdista ja amerikkalaistyylisestä pankkiryöstöstä. Pertsa ja Kilu (n:ro 9) jatkaa siitä mihin Viimeiset kaanit loppui.  

Maailmankuulujen Tom Sawyerin (n:ro 78) ja Huckleberry Finnin  (n:ro 79) luojan Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika (n:ro 7) kertoo Tudorien ajan Englannista. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n poika Edward pelastaa Tom-pojan sotilaiden kynsistä. Pojat vaihtavat kokeeksi vaatteita ja pahaksi onneksi oikea prinssi ajetaan palatsista. Kuningas kuolee ja kerjäläispoika Tom on nyt kruununperillinen. Oikea kuningas Edward joutuu tutustumaan köyhien elämään mutta saa myös ystävän, joka auttaa hänet takaisin valtaistuimelle. Köyhyyden kuvauksella Mark Twain kritisoi myös omaa aikaansa. 

Anna Sewellin Uljas Musta (n:ro 48) on hevosen muistelmat. Uljas Musta syntyy ja kasvaa hyvässä kodissa ja sen nuoruusvuodet ovat hyvät ja turvalliset. Mutta sitten onni kääntyy ja se joutuu omistajalta toiselle ja kärsii huonosta kohtelusta. Kirjasta tuli eläintensuojelun perusteoksia. Kveekari Anna Sewell kirjoitti kirjan aikuisille, kiinnittääkseen huomion hevosten kohteluun 1800-luvun Englannissa, mutta siitä on sittemmin tullut lastenkirjallisuuden klassikko. 

Vuonna 1931 ilmestynyt Kaarlo Merenmaan Takapihan sankareita (n:ro 146) ilmestyi Nuorten toivekirjastossa 1962. Pojanviikarit persoonallisine lempinimineen (Kräki-Kalle, Perä-Eemeli) vartioivat takapihojaan vierailta hepuilta. Kirjassa vilahtelee kirjailijan omia muistoja italialaisesta jäätelökauppiaasta, posetiivareista marakatteineen ja kaasulyhtyjen ajasta. Poikien vaiherikas elämä liikkuu koulun ja kotien takapihoilla talonmiestä ja rottia väistellen. Aineelliseen köyhyyteen viittaa Perä-Eemelin nukkumapaikka: piirongin laatikko, josta äiti silloin tällöin ravisteli luteet pois. Jo 90- vuotias klassikko yllättää huumorillaan ja ajattomuudellaan. 

Norjalaisen Babbis Friis-Baastaadin Eilen poistuivat kotoaan (n:ro 165) kertoo onnettomuuden jälkeisestä pakomatkasta. Mikkel pakenee kotoaan kehitysvammaisen isoveljensä Nallen kanssa kaukaiselle tunturimajalle. Nalle on pallokentällä heittänyt kivellä toista poikaa ja nyt Mikkel pelkää, että poliisi hakee Nallen pois ja vie hoitolaitokseen. Mikkelin tuntema vastuu ja huoli veljestään on käsinkosketeltavaa. Kun pojat viimein löydetään, kumpikin on pahasti sairaana. Teos sai Norjan valtion palkinnon parhaasta nuorten romaanista 1964. 

Sid Fleischmanin Haamu keskipäivän auringossa (n:ro 171) edustakoon palkittua amerikkalaista nuortenkirjallisuutta. Oliver Finch asuu Nantucketin saarella – joka oli kuulu valaanpyytäjistään – Harppuunan heittäjän majatalossa. Eräänä päivänä majataloon ilmestyy pelottava kapteeni Scratch, konna jos kukaan. Kuullessaan, että Oliver on syntynyt keskiyöllä, hän saa houkuteltua pojan laivaansa, joka osoittautuu merirosvolaivaksi. Kapteeni Scratch olettaa, että Oliverilla on kyky nähdä haamuja ja haamut vartioivat merirosvojen himoitsemaa aarretta. Kiero kapteeni Scratch omaa yhtä laajan manausten kirjon kuin kuuluisa kapteeni Haddock.

Margareta Keskitalon Tyttö Kuunarilaiturilla (n:ro 182) on vavahduttava kirja alakouluikäisestä tytöstä, jonka äidillä on mielenterveysongelmia. Hannamaria on edellisessä koulussa kiusattu ja hän pelkää, että sama meno jatkuu uudessakin. Turvapaikan epävakaasta kodista tarjoaa välillä isovanhemmat. Kun äiti viimein joutuu psykiatriseen sairaalaan Hannamari ymmärtää, ettei isä lupauksestaan huolimatta pysty tarjoamaan uutta kotia. Kirja sai Topelius-palkinnon 1969 ja synnytti ilmestyessään keskustelua lasten asemasta. 

Erkki Rekimiehen palkittu nuortenromaani Tapporahat (n:ro 210) käsittelee nykyäänkin pilkahtelevaa petovihaa. Kylän laitamille ilmaantuu nälkiintynyt susi, joka tappaa koiran. Nuori poika pestataan susijahtiin. Kolmijalkainen susi pakenee, kun poika tapporahat mielessä jäljittää eläintä. Poika haaveilee rahojen tuomasta paremmasta elämästä ja arvostuksesta, susi puolestaan pakenee sitkeää jäljittäjäänsä. Myötätunto takaa-ajettua kohtaan kasvaa. Takaa-ajo huipentuu kiristyvässä pakkasessa, pimeässä. 

Nuorten toivekirjasto –sarja tarjoaa nykylukijallekin jännitystä, huumoria ja häivähdyksiä menneisyydestä. Seuraavaksi ehkä luen Jan Östbyn Valas näkyvissä (n:ro 44). Kuinkahan karmeata on tutustua valaanpyyntiin? Vai olisiko aika lukea Asko Martinheimon Pääkallokiitäjä (n:ro 201)? Millaista on olla aina päähän potkittu Jone, jonka isä on vankilakundi.  

Viimeiset kaanit tarvitsevat meitä – lukijaansa. Lue, lue, lue!

Kutsun Nuorten toivekirjastoon esitti Marja-Kaisa Vaajakosken aluekirjastosta.

Kajo, Kuunvalo ja Kolmiloikka

Olin asunut Korkeamuurissa koko elämäni, mutta en aikonut viipyä enää pitkään. Se kartta oli menolippuni vapauteen.

Hilkka Liitsolan kirjassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmiloikka suunnitellaan pakoa Korkeamuurin orpokodista. Kirjoitin aikaisemmin Sari Peltoniemen kirjasta Täältä minä karkaan. Siinä Leopoldan suunnitelmat olivat samansuuntaisia. Leopoldan tie orpokotiin oli sodan muovaama, Kajo ei sen sijaan tiedä menneisyydestään mitään. Molemmissa tarinoissa paon edellytyksenä on taitavasti laadittu kartta, kartta vapauteen. Myös ulkonaliikumista rajoittavat uhat olisi jollain tapaa kierrettävä. Lepoldan oli selvittävä Kaapparirohmusta, Kajolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä edessä olisi.

En tiennyt, mikä vaara Korkeamuurin nurmikolla odotti. Kuunvalo oli kieltänyt niille astumisen ankarasti. Kerran näin nurmikolla sammakon, mutta se ei ollut mitään myrkyllistä lajia.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi polulta ei saanut poiketa. Kävin vatsalleni tielle ja tuijotin nurmikko niin pitkään, että silmiä poltti ja oli pakko räpyttää. Mitään ei näkynyt.

Nousin takaisin pystyyn. Nyt tai ei koskaan. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja astuin ruoholle. Se oli… pehmeää. Ruohonkorsien terävät kärjet eivät lävistäneet kenkien pohjia ja pisteleet haavoja jalkoihin kuin veitset. Ruohikolla seisominen tuntui mukavalta.

Otin muutaman hapuilevan askeleen muurin suuntaan. Kun mitään ei vieläkään tapahtumut, lähdin juoksemaan. Kaikki siihen asti oppimani tuntui hetkessä valheelta. Nurmikolle astumisesta ei seurannut yhtään mitään!

Juuri kun tein tämän voitonriemuisen oivalluksen, jotain puristui nilkkani ympärille. Ennen kuin ehdin tajuta muuta, maailma kääntyi ylösalaisin. Olin sittenkin erehtynyt nurmikon turvallisuuden suhteen. Se sai minut. Se vaara, joka nurmikolla vaani.

Hilkka Liitsola tarjoilee alakoululaisille vauhdikkaan ja hauskan seikkailun. Lukijalla ei tarinan päätteeksi ole muuta mahdollisutta, kuin toivoa, että Kajon seikkailut saavat pian jatkoa!