Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 5

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli toukokuun kokoontumisessaan Martti Linnan teosta Isän luokse  (Myllylahti).

Isän luokse oli kevään ilmastolukupiirissä käsitellyistä kirjoista mielestäni monikerroksisin. Kirjan päähenkilö, yhdeksänvuotias Katri, kokee koko kirja läpi valtavaa ilmastoahdistusta. Ahdistuksen alullepanijana toimi isän lähettämä ilmastoaiheinen dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus: ilmaston lämpeneminen. Ahdistusta ei vähennä pikkuveljen keuhkosairaus, joka omalta osaltaan saa jokaisen päästön tuntumaan koko ajan pahemmalta ja pahemmalta. Katrin mielestä muutosta olisikin vastustettava nyt eikä kohta; konkreettisin teoin eikä vain hymistellen. Ja konkreettisia tekoja Katri yhdessä ystävänsä Kaisan kanssa tekeekin.

Jääkarhut olivat tehneet punaisesta pahvista lappuja. Niille oli kirjoitettu sellaisia sanoja kuin pahvi, keräysmetalli, paperi, lasi, ongelmajätteet ja biojäte. Laput oli teipattu tasaisin välimatkoin eteisen, olohuoneen ja keittiön lattiaan.

Kunkin punaisen lapun kohdalla asukkaat kaivoivat pussistaan ne jätteet, joiden arvelivat kuuluvan ryhmään joka oli kirjoitettu lappuun.

Kaikki tyttöjen konkreettiset toimet eivät ilahduttaneet naapureita – saati sitten vanhempia. Jotain oli kuitenkin tehtävä yhteisen maapallon puolesta, tuumi Katri.

Ilmastoahdistuksen rinnalla tarinassa kulkee mukana Katrin isänikävä. Isä on muuttanut Brasiliaan Katrin ollessa neljävuotias. Pikkuveli, joka oli tuolloin vain kaksivuotias, ei taida isää edes muistaa. Katri on kuitenkin päättänyt, että sinun isäsi – joksi Katrin äiti isää kutsuu – tekee ilmastonmuutoksen eteen varmasti enemmän kuin perhe suomessa. Onhan isä äidinkin sanojen mukaan taivaanrannan maalari. Hän voisi varmasti maalata maailmasta ilmastonmuutoksen kokonaan pois.

Isä ei kuitenkaan ole Suomessa, joten Katrin ahdistuksen avuksi rientävät joukko pingviinejä sekä muutama jääkarhu. Niitä eivät muut kuitenkaan näe. Vaan näkevätkö muut kuitenkin ne uhat, jotka Katrin mieltä ilmastonmuutoksessa painavat?

Kirjassa on mielestäni taitavasti yhdistetty yhdeksänvuotiaan mielen maailmoja perheestä, ilmastonmuutoksesta sekä ystävyydestä. Mukaan on myös tuotu mielikuvituksen merkitys ajattelun tukena ja tunteiden säätelyssä. Näin aikuisen näkökulmasta Katrin ahdistus ilmastonmuutoksesta on läpitunkeva. Nuorimpien lukijoiden kanssa tuota ahdistusta on varmasti hyvä käsitellä matkan varrella. Kirja sopisikin ehkä ääneenlukukirjaksi ilmastonmuutosteeman käsittelyyn alakoululussa. Katrin ahdistuksen saattaa jakaa moni muukin.

Tylsä elämäni

Minna Levolan kirjassa Tylsä elämäni (Karisto) kerrotaan ensimmäisen luvun sisällöstä seuraavasti:

Pitkä ja tylsä taustaluku, jossa esitellään meidän perhe sekä aaveakvaarion kalat.

Ensimmäinen luku esittelee myös kertojaminä Lindan, joka on omien sanojensa mukaan perustavallisen perheen 11-vuotias ujo ja introvertti jäsen. Hän harrastaa cheerleadingiä ja tubettajien seuraamista. Hän myös tykkää piirtämisestä ja omissa oloissaan oleilusta. Perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä päiväkoti-ikäinen pikkusisko Linnea. Lukijana en tietenkään pitänyt ensimmäistä lukua lainkaan tylsänä. Halusinhan tietää millainen ihminen Linda oikein onkaan!

Kirjassa kerrotaan Lindan arjesta, perheestä, hänen ystävästään Emmiksestä sekä vähän myös korvien rei’ittämisestä. Vaikka kirjan sivuilla eivät lohikäärmeet lentele eivätkä robotit valtaa planeettaame Maata, ei kirja ole lukukokemuksena lainkaan tylsä. Päinvastoin. Kirja on mukava, piristävästi kiinni arjessa ja kertoo aidon oloisesti 11-vuotiaan tytön ajatuksista itsestään ja elämästä yleensä. Ja niistä korvakoruista. Emmiksellä korvakorut on korvissa olleet jo jonkin aikaa. Äidin mielestä korvakorujen aika on vasta myöhemmin. Lindan mielestä niiden aika on juuri nyt.

Tämän kirjan kanssa saman tyyppistä arkista – muttei missään nimessä tylsää – realismia löydät myös kirjoista Emman salainen toive sekä Kahden maan Ebba.

 

Rosvoja ja poliiseja

Heli Rantala on kirjoittanut kerrassaan herkullisen kuvakirjan Maurista, jonka olisi pitänyt syntyä synkkänä ja myrskyisenä yönä Murtautujien pahamaineiseen sukuun, mutta joka sen sijaan syntyikin kaikenlaisen hyvän keskelle, auringon lämmittäessä perhosten tanssia. Maurista tuli lopulta kaikella tapaa erilainen kuin sisaruksistaan – ja jotain aivan muuta mitä vanhemmat olivat toivoneet. Siinä missä sisarukset varastivat syntymäpäiväsankarin lahjat, auttoi Mauri sankaria juhlien jälkien siivoamisessa. Kun Rosvo-opistossa harjoiteltiin pakenemista ikkunan kautta, jäi Mauri pesemään ikkunoita kirkkaammaksi. Isän mukana ryöstöreissulla Mauri innostui vain järjestelmään ihmisten koteja viihtyisämmäksi. Mauri oli todellakin perheensä musta lammas. Voi Mauria.

Mutta sitten Mauri tapaa eräällä epäonnisella ryöstöreissullaan Pipsan. Pipsa on poliisien sukua ja kutsuu itseään iloosiksi. Iloosin tehtävänä on jaella sakkojen sijaan kehuja, rohkaisuja ja hyvää mieltä. Ja sen Pipsa todella tekeekin.

Mauri on ihana hahmo. Vaikka hän kokee voimakasta erilaisuutta perheessään, haluaa hän omissa toimissaan huomioida sukunsa perinteet. Kuten Netta Lehtolan kaunis kuvitus, myös Mauri on raikkaan rauhallinen.

Intoa puhkuen Mauri teki taloonsa kaksi ovea. Toiseen hän asensi monta erilaista lukkoa, jotta äiti, isä, sisko ja veljet voisivat murtautua siitä sisälle.

Pipsa taas on iloosina varsin vakuuttava.

Välillä hän pysäytti autonsa tienvarteen ja kävi kehumassa puistonpenkkiä tuhrivan pojan piirustustaitoja ja pankkirosvojen naamareita.

Sekä Mauri että Pipsa ovat eräällä tapaa epäonnistuneita. Mauri ei osaa ryöstää ja rosvota, Pipsa taas jakaa sakkojen sijaan pelkkiä kehuja. Vaan mitä ihmeellistä syntyykään, kun Pipsa-iloosi ja Mauri Murtautuja yhdistävät voimansa – hyvät teot ja kauniit ajatukset?

Jos rosvoiluannos tuntuu Murtautuja Maurin (WSOY) jälkeen kovin suurelta, voit tasapainottaa lukukokemustasi Pasi Lönnin kirjoittamalla ja Jussi Kaakisen kuvittamalla  tietokirjalla Poliisiasema (Tammi). Kirjassa poliisikoira Rekku kertoo työpaikastaan keskustan poliisiasemasta. Rekulla on tiedossaan kaikenlaisia rikoksia, mutta niistä hän ei voi kertoa, koska häntä sitoo – kuten kaikkia poliiseja – vaitiolovelvollisuus. Aseman tiloista ja esimerkiksi poliisin varusteista Rekku kuitenkin voi kertoa. Ja niistä kerrottavaa Rekulla piisaa. Kirjasta selviää muun muassa mitä tapahtuu poliisin lupapalvelussa, mitä kaikkea kuuluu poliisin varustevyöhön, ja millaista tekniikkaa poliisin mustaan maijaan on asennettu.

Molemmat kirjat sopivat niin pienelle lukijalle kuin vielä vähän pienemmälle kuulijallekin.

Helmi, salaperäinen tyttö

Kuka on Helmi ja miksi hän piileskelee hylätyssä päiväkodissa? Tällä kysymyksellä lukijaa houkutellaan kirjan pariin takakannen kuvauksessa. Koukku toimii. Kuka sisi on Helmi? Vastauksen tähän kysymykseen kirja kyllä tarjoaa, mutta vasta sen jälkeen, kun lukijan mielikuvitusta on ruokittu Vapun ja Annikan oudoilla kokemuksilla hylätyssä päiväkodissa.

Hylätty päiväkoti on molemmille tytöille tuttu niin päiväkotina kuin eskarinakin. Nyt talo on hylätty, ja päiväkodin lapset ovat muuttaneet uuteen päiväkotiin parin korttelin päähän. Vappu ja Annika itse ovat jo koulussa, mutta sokkeloinen vanha päiväkoti ja sen piha leikkimökkeineen yhä kiinnostavat – varsinkin nyt kun se on autioitunut. Vaan kuinka autio päiväkoti lopulta onkaan?

Tytöt astuivat varovasti keskemmälle mökkiä. Annika kurkisti astiakaappiin. Kaapissa oli hyllyllä syvä lautanen, lusikka ja muki. Kaapin alla oli kolhiintunut pesuvati. – Kuule, täällä leikkimökissä oli ennen nuken astiat. Mutta tuo on ihan tavallinen lautanen, Vappu osoitti sinikuvioistalautasta astiakaapissa. – Nuken astia on viety uuteen päiväkotiin, Annika mietti. Vappu tutki vielä kaappia. – Hei, täällä on kaurahiutaleita. Ja jokin purkki, avaanko? – Avaa vaan. Vappu kiersi purkin auki ja kurkisti sisälle. – Pähkinöitä ja rusinoita! Katso, hyllyllä on omenoita. Ne on poimittu tuolta maasta. – Joku on ollut täällä retkellä!

Retkieväiltä ruuat tosiaan vaikuttavat. Ja kyseisen retkeilijän, Helmi-nimisen tytön, Annika ja Vappu myöhemmin tapaavatkin. Mutta Helmi ei näytä ollenkaan Helmiltä. Hiukset ovat takkuiset ja kapeissa kasvoissa risteilee likajuovia. Mustan hupparin hihansuut roikkuvat rispaantuneina. Helmi onkin tytöille pienoinen arvoitus, mutta autio päiväkoti tapahtumineen vie kolmikon mukanaan. Ja autiotaloksi vanhassa päiväkodissa tapahtuu kyllä kummallisen paljon.

Keitä nuo lapset olivat? Mistä he olivat tulleet tänne? Välillä osa lapsista siirtyi keskelle salia hyppimään laululeikkien mukana. Kirjavapukuinen opettaja soitti pianoa, ja kaikki muut lauloivat kuorossa. Sitten leikkijät vaihtuivat, mutta musiikki ei päättynyt. Se vain jatkui ja Vappu ja Annika haukkoivat henkeään. – Näkeekö ne meidät? Vappu kuiskasi. – Ei. Vain me voimme nähdä heidät, Helmi supisi takaisin ja veti ovea aavistuksen kiinni.

Elisabet Aho on kirjoittanut jännittävän tarina ekaluokkalaisten Vapun ja Annikan kokemuksista. Helmi tuo tarinaan karua todellisuutta, päiväkodin laulava kuoro taas kummitustarinoiden jännitystä. Rohkeat ja reippaat ekaluokkalaiset Vappu ja Annika saavat jännimpiin kohtiin tuekseen Vapun 12-vuotiaan isoveljen. Isoveljen tuesta huolimatta lukijaakin saattaa välillä jännittää. Kirja sopiikin ehkä parhaiten jo lukemisessaan edistyneemmille Annikan ja vapun ikätovereille.

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 4

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli huhtikuun kokoontumisessaan Katja Lahden kirjoittamaa, Annukka Palménin kuvittamaan teosta Pikkis ja talven siemenet (Lasten keskus).

Pikkis toivoo kovasti talven tuloa. Talvimörön päivä lähestyy, eikä lammen pinnalle todellakaan saa kolattua liukasjuoksurataa. Lampi sopisi paremminkin uintikisojen järjestämiseen. Lämmin syksy tuntuu jatkuvan loputtomiin. Pikkis on luonteeltaan rauhallinen mörökölli, mutta nyt hänkin tuntee itsensä uupuneeksi ja hermostuneeksi. Metsän asioiden uuttera hoitaminen on mörököllien vastuulla keväästä syksyyn. Talven myötä pitäisi päästä aloittamaan talvipötköttely. Mutta missä talvi oikein viipyy?

Mörököllien puuhailut metsässä jatkuvat siis syksyisissä puuhissa. Nuotiopuita kerätessään Pikkis löytää ystävänsä Kirpan kanssa kiven kolosta jotain kummallista.

– Katso! Onko tuolla lunta? Pikkis huudahti ihmeissään metsään tähyillen. – Kiviä siellä vain on, Kirppa tuhahti. – Ei kun tuolla kivien välissä on jotain valkoista, näetkö? – Varmaankin linnun kakkaa, mennään nyt, Kirppa hoputti ja tuuppasi ystäväänsä kevyesti selkään merkiksi siitä, että oli aika jatkaa matkaa. Mutta Pikkis ei kuunnellut.

Ja hyvä niin! Kivien välissä oli kuin olikin nimittäin jotain jännittävää: tusinan verran mörököllin isovarpaan kokoisia valkoisia palleroita. Ne eivät olleet marjoja. Eivätkä linnun munia. Eivät myöskään kiviä eivätkä rakeita. Palleroiden sisältä kuului ravistettaessa hentoa helinää. Mitä Pikkis ja Kirppa olivatkaan löytäneet? Ja millaiseen seikkailuun löytö heidät viekään?

Pikkis ja talvensiemenet on värikkäästi kuvitettu saturomaani, joka sopii ääneen luettavaksi lähes kouluikäisille sekä itsenäiseen lukemiseen pienille koululaisille. Mörököllien seikkailu sisältää paljon yksityiskohtia, joiden avaamiseen kannattaa varata pienimpien kuulijoiden kanssa aikaa. Melko pitkäksi venyvä tarina on täynnä tapahtumia, paikoin jännittäviäkin sellaisia. Mörökölleiltä sitä ehkä sopii odottaakin.

Minä ja Muru

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut ja kuvittanut salaperäisen tummanpuhuvat teokset Minä, muru ja metsä, Isä, minä ja meri sekä Muru ja minä metropolissa. Näissä tarinoissa annetaan tilaa lapselle olla oma itsensä. Tuon tilan turvissa on mukava seikkailla mielikuvituksen maailmoissa.

Kirjassa Minä, muru ja metsä mennään mökille. Äiti rakastaa mökkeilyä, mutta minä pelkään. Pelkään pimeää, pelkään tuulta, pelkään käydä metsäpissalla. Lopulta olen pidätellyt niin pitkään, että minun on  pakko mennä. Muru lähtee onneksi mukaani.

Yhtäkkiä kuuluu ryminää. Kallion jättikivi pamahtaa auki! ”SINÄKÖ vingutat? SINÄKÖ uskallat herättää Gargatuulan?” Vuorenpeikko tuijottaa minua. Hänen hengityksessään haisee hiki ja mätä mato.

Näkki aloittaa narisevan sävelmänsä.

Ei peikkokaan ihan mitä tahansa siedä. Peikkokin kaipaa rauhaa. Minäkin saan pelätä. Ja silti kaikki voi mennä lopulta ihan hyvin.

Kirjassa Isä, minä ja meri noustaan veneeseen. Minä en tahdo käydä kylässä vieraiden ihmisten luona. Varsinkaan, jos sinne mennään veneellä! Minä pelkään aaltoja, pelkään rakkolevää, pelkään limaisia, terävähampaisia haukia. Minä en halua uida!

Omalla laivallani määrään minä. Lähdemme kauas pois. Pois aikuisten keskusteluista, oudosta musiikista ja onnen päivistä. Pois metsän läheisyydestä. Sieltä raikuu: ”Tänne! Heitä tänne!

Minä en heitä. Sen sijaan sukellamme Murun kanssa veden alle. Veden alla näen kimaltavia kiviä ja näkinkenkiä. Murun perässä pääsen seuraamaan Tähtikki Nykäsen esiintymistä. Tähtikkikään ei nauti pintapuolen serkuistaan. Syvällä ymmärrän, ettei meren limaisuus niin kamalaa olekaan. Se tuo mieleen haaleanlämpöisen jäätelön.

Isä on pinnalla minua vastassa.

”Siinähän te olette!” isä huudahtaa. ”ehdin jo huolestua. Ethän pety, jos lähdemme täältä suoraan kotiin.?” ”En todellakaan!” huudan takaisin. ”Mutta kai me ehdimme uimaan? Vain sinä ja minä, isä?”

Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Muru ja minä metropolissa matkustetaan Maija-siskon luokse suureen kaupunkiin. Maija rakastaa suurta kaupunkia. Muru ei – metropoleissa koirat pissaavat tolppiin. Minä taas pelkään melua, pelkään muukalaisia, pelkään kulkukoiria.

Koirapuiston kohdalla Maija sanoo: ”Odottakaa tässä, niin käyn ostoksilla.” Sitten hän katoaa. En halua odottaa tässä.

Onneksi mukanani on Muru. Kumpikaan meistä ei halua rähinöidä, joten hetken päästä meille tarjotaan puistossa lientä ja keksejä. Kun liemi on juotu, juhlat alkavat. Muru ja Ramona juttelevat. Sonja muistuttaa kaikkia jättämään lohikäärmesedän rauhaan. Setä tarvitsee lepoa. Kun juhlat ovat ohi, kuulen Maijan äänen portilta. Tulkaa, nyt mennään!

Pelkäsitkö? ”En ollenkaan”, minä vastaan. ”Mennäänkö huomenna uudestaan?”

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 3

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli maaliskuun kokoontumisessaan Mikko Kortelaisen kirjoittamaa, Pinja Meretojan kuvittamaan teosta Kissa Kasuli ja eläinten turvametsä (Aviador Kustannus).

Kissa Kasuli on varsin rohkea pieni kaupunkilaiskissa. Maalle, Itä-Suomen perukoille, Kasuli on saapunut ihmisperheensä – isän, äidin ja kymmenvuotiaan Petterin – kanssa. Kasulin tukikohtana toimii perheen mummola, jonka lähimetsissä asustaa niin hirviä, susia, jäniksiä kuin pölläjäkin. Ihmisperheen rooli Kasuilin seikkailuissa jää vähäiseksi. Sen sijaan todellisiin vaarojen pyörteisiin Kasulin rinnalle päätyy Ulvo, naapuritalon luppakorvainen ajokoira. Ilman Ulvoa Kasulille kävisikin aika lailla huonosti, kun vastassa ovat metsän eläimiä uhkaavat salametsästäjät. Lopulta Kasuli ja Ulvokin tarvitsevat apua. On aika kääntyä turvametsän eläinten puoleen.

Innokkain kuulija tälle tarinalle löytynee jännitystä kaipaavista esikouluikäisistä tai pienimmistä koululaisista. Mikäli pimeät metsät ja hurjat rosvot pelottavat liikaa, kannattaa kirjan kanssa odottaa vielä vuosi tai pari. Kissa Kasulin rohkeus ja Ulvon uskollisuus tarjoavat kuitenkin kuulijalle toivottua helpotusta. Myös eläinten turvametsä toimii tarinassa eräänlaisena turvasatamana jännittävien käänteiden lomassa. Ja loppu. Se on tietenkin onnellinen.

Olipa kerran idea

Kobi Yamaban kirjoittama ja Mae Besomin kuvittama teos Olipa kerran idea (Kumma-kustannus) on itsessään ihana idea. Tarinan alussa pieni ihminen saa idean. Ihminen kummastelee ideaansa: Mistä se oikein putkahti? Mitä idealla voi tehdä?

Parhaat ideat usein yllättävät. Ne tulevat kuin varkain, ja ehkä hetkeksi sekoittavat synnyttäjänsä pään. Idea voi tuntua jopa turhalta. Tällöin iskee houkutus unohtaa se kokonaan. Näin kävi myös tämän tarinan pienelle ihmiselle. Mutta ideat ovat joskus sinnikkäitä. Ne eivät suostu jättämään synnyttäjäänsä rauhaan.

Idea voi olla joskus rohkea ja jopa pelottava: mitä muut ajattelevat? Parhaimillaan idea voi kuitenkin jalostua hienoksi, vähän hulluksikin – joksikin sellaiseksi, josta kannattaa pitää kiinni. On vain päästettävä irti peloistaan!

Idea innosti minua haaveilemaan aina vain suuremmista asioista. Se kertoi minulle salaisuuksiaan. Se opetti minut kävelemään käsilläni. ”Välillä on hyvä katsoa asioita eri näkökulmasta”, se sanoi.

Alkuperäisteoksen nimi on What Do You Do With an Idea? Raija Rintamäen suomennos Olipa kerran idea kuvaa oivallisesti tarinaa. Olipa ja kerran ovat sanoja, joilla moni tarina on aikojen saatossa alkanut. Pienikin idea voi olla suuren tarinan alku.

Suositusikä lukijalle on kirjan takakannen mukaan 4+. Plus vie pitkälle. Tämä kirja puhuttelee todellakin kaikenikäisiä lukijoita. Tarina houkuttaa ideoimaan!

Ilmastonmuutos lapsen silmin – osa 2

Kevään 2021 ilmastolukupiireissä keskustellaan ilmastoaiheisista kirjoista. Ilmastonmuutos lapsen silmin -lukupiiri käsitteli helmikuun kokoontumisessaan teoksia Kurnivamahainen kissa sekä Karhu ja kettu: matkalla pohjoiseen.

Magdalena Hain teoksessa Kurnivamahainen kissa pureudutaan ahneuteen.

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa.

Tuolla jossain, kaukana poissa, kohtaavat maailman pienin tyttö ja kurnivamahainen kissa. Tyttö oli jäänyt niin kovin pieneksi luultavasti juuri maansa kuivuuden ja köyhyyden vuoksi. Kissan kurnivalle mahalle ei tarinan alussa sen sijaan syytä kerrota.

Heti kättelyssä kissa kuitenkin kertoo tytölle olevansa kovin nälissään ja uhkaa syödä tytön – vaikkei sitä tahtoisi, vaikuttaahan tyttö hänen mielestään varsin mukavalta. Tyttö saa kissan kuitenkin luopumaan aikeestaan. Hän lupaa löytää kissalle muuta syötävää. Mikäli hän epäonnistuisi, antautuisi hän kissan syötäväksi. Kissa suostuu tytön ehdotukseen. Näin alati kasvavan kissan ja maailman pienimmän tytön yhteinen matka alkaa.

Matkan aikana tyttö ja kissa pohtivat ympäröivää maailmaan, sen kauneutta ja kauheutta. Ruokaa ei kuitenkaan mistään löydy ja seuraukset ovat sen mukaiset. Vaan mitä kummaa tyttö löytääkään matkansa päästä?

”Kukas sinä sitten olet?” ukkeli kysyi maiskutusten välissä. Tyttö katsoi kauhistuneena ukon syömistä ja sanoi: ”Ei minulla ole nimeä, olen vain pieni tyttö.” ”Kaikilla on nimi”, ukko mutisi pikkuruisella heinähangolla hampaitaan kaivellen. ”Ei minulla”, sanoi tyttö. Ukkeli tihrusti tyttöä silmillään ja maiskutteli suutaan. ”Pitää olla nimi. Minä olen Hneus. Kaikenherra Albertus Sepeteus Eknobaatti Hneus. Olen tämän paikan ylipäällikkö ja ykkösmies.”

Ulla Sainion kirjassa karhu ja kettu matkaavat yhdessä pohjoiseen. Lähtölaukauksena reissulle toimii karhun halu pilkkiä. Etelän järvet eivät ole jäässä, joten pilkkipaikka on löydettävä jostain muualta, pohjoisesta. Matkan varrella seurue kasvaa muun muassa oravalla, joka ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan nähnyt lunta. Talvea kaipaavat myös joukkoa seuraavat hiiret sekä jänis, jonka valkoiseksi muuttunut turkki näyttäisi kauniimmalta lunta vasten. Matkan edetessä maisemat muuttuvat vähitellen talvisimmiksi. Lopulta lumileikit ovat mahdollisia. Vaan kuka onkaan seurannut joukkiota salassa koko matkan?

Kurnivamahainen kissa on perinteinen satu varsin moderneilla höysteillä. Tarina on monikerroksinen ja sopiikin näin ollen monen ikäisille lukijoille ja kuulijoille. Pohdittavaa riittää niin tytössä kuin kissassakin. Eikä herra Hneuskaan aivan helpolla lukijaa päästä. Karhun ja ketun matka kiinnostanee alle kouluikäisiä lukijoita. Ääneen luettua tarinaa rikastuttaa kirjan selkeään kuvitukseen upotetut pienet yksityiskohdat: veden pinnasta heijastuvat hahmot ja kuun valossa muodostuvat tarkkapiirteiset varjot tarjoavat lisää tutkiskeltavaa pienille kuulijoille.

Valkeantuoja

Taaro, nuori santselainen, lähtee kotikylästään vuorilta etsimään omaa kumpastaan, eläintä, josta tulee santselaisen kumppani loppuelämäksi. Reissullaan Taaro joutuu vaikeuksiin, jotka lopulta johdattavat hänet yksiin vaarroslaisen sisarusparin Natan ja Liekon kanssa.

Myös Nata ja Liekko etsivät jotain. Heidän kotikylästään on varastettu yksi mahtaista, jotka ylläpitävät kylän hyvinvointia. Varastettu mahdas on Valkeantuoja, joka nimensä mukaisesti tuo kylään valon. Sisarukset epäilevät varkaaksi Suomuskan Tyrkyslästä kotoisin olevaa Alvaa.

Alva ei kuitenkaan ole sisarusten etsimä varas. Mutta hänkin etsii jotain. Valtakunnan mahtavin rosvojoukko on kaapannut Alvan veljen kostoksi tämän veloista. Alva aikoo löytää veljensä ja pelastaa tämän rosvojen kynsistä.

Kaikki neljä ovat siis matkalla jonnekin, löytääkseen jotain. Jokainen heistä voi onnistua tavoitteessaan, mikäli he vain yhdistävät voimansa.

Elina Rouhiaisen Valkeantuoja käynnistää Nelimaan lasten seikkailut. Tarina kaappaa lukijansa mukaan jo ensimetreillä. Kaisa Rannan kuvitus on virkistävän omaperäinen ja sopii tarinan henkeen.